Keltaista kevättä

Tänä keväänä olen ihastunut keltaiseen väriin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Huomaan kantavani kaupasta kotiin keltaisia kynttilöitä ja niin monta sitruunaa, etten tiedä mitä niillä tekisin. Niinpä meille on kuin varkain kerääntynyt pieniä keltaisia asioita, vähän niinkuin leskenlehtiä keväisessä luonnossa. Uuden keittiön harmauteen keltaiset väripilkut sopivat ainakin kivasti.

"Onks noi sipulit ja sitruunat tarkoitettu syötäväksi vai ovatko vaan pelkkiä koristeita?", ihmetteli mies.

 

Kukat tuovat tunnelmaa ja piristävät mieltä. Teeman mukaisesti kotiin lähti eilen kaupasta keltaisia tulppaaneja.

 

Tea for two?

Keltainen automme herättää yleensä aina kiinnostusta, varsinkin nuorison keskuudessa. Aina silloin tällöin näkee jonkun "lyövän" kaveriaan kun bongaa automme ensimmäisenä. Mistä lie sellainenkin villitys on alkunsa saanut? Kevääseen ja tulevaan pääsiäiseen keltainen auto ainakin sopii kuin nakutettu.

 

Mies repäisi värien suhteen kun osti uudet juoksulenkkarit. Meneekö kuitenkin jo vähän överiksi? ;)

Aurinkoista kevättä!

Muovipusseja ja maailman pelastamista

Ärsyttääkö ketään muuta muovipussit, jotka menevät nykyään ihan liian helposti rikki? Kun pussiin pakkaa vähänkään terävämpiä tai painavampia tavaroita, siihen tulee viiltoja ja reikiä. Yritäpä sitten käyttää niitä roskapusseina! Voisin tietysti käyttää kestokasseja - niinkuin ystäväni pilke silmäkulmassa minua tänään kaupassa muistutti - mutta kun sangalliset muovipussit on vaan niin hyviä roskapusseja, siis ehjät sellaiset. Ja luultavasti unohtaisin muut kassit aina kuitenkin kotiin.

Joskus olen ollut paljonkin vihreään aatteeseen kallellaan, ajatellut luontoa ja kestävää kehitystä, mutta vanhemmiten olen tullut himpun verran realistisemmaksi - ja mukavuudenhaluisemmaksi. Toki edelleen välttelen turhaa energian kulutusta, kierrätän ja yritän hyödyntää vanhaa ennenkuin ostan uutta, mutta kyllä vaan on mukavampaa käydä töissä autolla kuin bussiaikataulujen ehdoilla, enkä kyllä olisi jaksanut edes nuorena äitinä kaiken väsymyksen ja koliikki-itkujen keskellä peseskellä kestovaippoja, kun kertakäyttöisiäkin oli tarjolla.

Pyykin- ja astianpesukone, hella, uuni, pakastin ja jääkaappi -  ilman niitä en tulisi toimeen. Aika outoa olisi myös elämä ilman televisiota, tietokonetta tai kahvinkeitintä. Sähköhammasharjakin on kätevä. Joissain asioissa olen kuitenkin ehdoton. Meille ei tule kuivausrumpua, vaan pyykit saavat kuivua ihan itsestään pyykkitelineellä. Säästyypä sekin sähkö ja saan itselleni tällä kieltäytymisellä tunteen siitä, että pelastan maailmaa. Ylimääräistä veden lotraustakin yritetään välttää, vaikka joskus kylminä aamuina onkin vaikea lähteä pois lämpimästä suihkusta.

Jostain syystä turhakkeista tulee mieleeni itkuhälytin, jota meille ei hankittu lasten ollessa pieniä. Meidän lapset olivat vauvoina niin kovaäänisiä, että itku kantautui ihan hyvin ulkoa sisälle tai huoneesta toiseen ilman hälyttimiä. Ja pienemmistä äänistä ei tarvinnut välittää ;) Toki paljon turhempiakin tavaroita on olemassa. Suomen Luonto -lehti valitsi viime vuoden turhakkeeksi hajustetun roskapussin.

Olen joka vuosi osallistunut Earth Hour -tapahtumaan, jossa sammutetaan maailmanlaajuisesti tunniksi valot ja kerrotaan näin huoli ilmastonmuutoksesta. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään 29.3. Valitettavasti olen aikaisempina vuosina saanut meidän perheen osalta istua yleensä yksin pimeässä vain kynttilät seuranani. Muiden perheenjäsenten mielestä on hölmöä osallistua moiseen, kun sillä ei muka ole mitään vaikutusta. Pieni idealisti sisimmässäni haluaa kuitenkin uskoa siihen, että esimerkin voimalla voi vaikuttaa. Niinpä valot sammuvat meiltä myös ensi lauantaina - sanoivat muut mitä tahansa.

Ride or die

Tiedän varsin hyvin, etten kuulu kaahailuelokuvien kohderyhmään, mutta silti viime vuosina olen tykästynyt noihin vauhdikkaisiin ja tiukkoja tilanteita sisältäviin elokuviin. Fast & Furious -leffasarja on suosikkini, tosin syynä voi nopeiden autojen ja näyttävien kohtauksien lisäksi olla myös meikäläisen mieleen olevat näyttelijät. Tuntuikin pahalta, kun yksi keskeinen elokuvien näyttelijä Paul Walker menehtyi traagisesti auto-onnettomuudessa viime marraskuussa. Elokuvasarja taitaa silti jatkaa menestystarinaansa, sillä uusin elokuva Fast 7 ilmestynee ensi vuonna.

Eilen kävimme 12-vuotiaan poikani kanssa katsomassa vasta ensi-iltaan tulleen Need for Speed -elokuvan. Sehän pohjautuu suosittuun konsolipeliin, jota meidänkin nuoriso on innokkaana pelannut. Jo nimikin kertoo kyseessä olevan vauhdikas elokuva, jossa pääpaino on autoissa ja kovaa ajamisessa, ei juonessa tai syvällisessä sanomassa. Onneksi poikani jakaa innostukseni tähän genreen, sillä en ehkä olisi yksin kehdannut mennä katsomaan. Teatterisali oli täynnä, ja suurimmaksi osaksi teinipoikia. Olin ainoa keski-ikäinen nainen, mutta en sentään erottunut joukosta kaikkein eniten. Tulihan saliin joukon jatkoksi  myös yksi eläkeläispariskunta - tosin en ole varma, tulivatko vahingossa väärään paikkaan ;)

Nautimme pojan kanssa elokuvasta täysin siemauksin. Vauhtia, toimintaa ja näyttäviä kohtauksia kyllä riitti. Kyllä siinä alkoi omakin sydän pamppailemaan jännityksestä, kun kaahaillaan tuhatta ja sataa normaalin liikenteen seassa. Pellin rytisemiseltä ja suuremmiltakaan onnettomuuksilta ei voitu välttyä. Vaikka en autoista paljon ymmärrä, jopa minun silmääni virtaviivaiset ja värikkäät urheiluautot näyttävät hienoilta. Kyllä minullekin kelpaisi ajella Ford Mustangilla töihin ja kauppaan, tosin vähän hiljaisempaa vauhtia.

Kriitikot eivät kaahailuelokuvia korkealle arvosta. Elokuvissa pitäisi muka aina olla kunnollinen juoni ja ilmeisesti syvällisempiä merkityksiä kuin kilpailu tai poliiseilta pakeneminen. Iltalehti antoi Need for Speed -elokuvalle kaksi tähteä ja kertoi sen olevan aneeminen autorymistely, josta puuttuu kiinnostavat henkilöhahmot ja kunnon käsikirjoitus. Vielä enemmän haukkui tämän aamuinen Kouvolan Sanomat, joka arvosti elokuvan yhden tähden arvoiseksi ja yltyi haukkumaan päähahmoja suorastaan iljettäviksi. Minun mielestäni pääosaa esittänyt Aaron Paul oli kyllä ihan söpö... vai mitä?

Tosielämässä en pidä kaahailusta. Yritän itse ajaa sääntöjen mukaan ja vain kerran olen saanut ylinopeussakot - nekin hurjasta 59 km:n nopeudesta 50:n alueella. Onkin ihanaa, että mielikuvituksen voimin voi olla villi ja vapaa tekemään mitä vain - turvallisesti elokuvateatterissa valkokankaan edessä istuen ja popcornia syöden.

940 km

On lauantai, mutta herätyskello soi aamulla jo kello 5. Yöllä ei tietenkään nukuttanut tulevan lomamatkan takia, joten saan luvan pärjätä kahden tunnin unilla. Mies ja nuorin poika vääntäytyvät myös ylös sängystä haukotellen ja unenrippeet silmissä. Auto ja suksiboksi on edellisenä iltana pakattu, joten matkaan päästään nopeasti. Kaikki muut lienevät vielä unten mailla, sillä tiellä on hiljaista.

Onneksi mies tykkää ajaa autolla - tosin välillä vähän liikaakin. Ilmeisesti hänen mielestään nopeusrajoitukset on keksitty vain muita varten ja hänen kiusakseen... Mutta koska määränpää on yli 900 km:n päässä, on syytäkin ajella reippaasti. En siis jaksa kovin paljon valittaa liian kovasta vauhdista tai painella jalalla lattian olematonta jarrupoljinta.

Tänä vuonna matka on vähän erilainen kuin ennen, sillä kaksi vanhinta lasta jäivät kotiin. Mitäpä arveluttavaa 16- ja 18-vuotiaat voisivatkaan viikon aikana keksiä, ei tule mitään mieleen ;) Monen vuoden kokemuksella tiedämme, missä kannattaa pysähtyä ja kuinka monta sataa kilometriä pystymme kitkuttamaan autossa yhtämittaa pysähtymättä (noin kolme). Tällä kertaa pysähdymme matkan varrella kolme kertaa, kinastelemme yllättävän vähän - ja olemme perillä!

Kun näen etelän vaivaisten lumirippeiden ja kuralätäköiden sijaan Levin lumet ja tunturimaisemat, matkan rasitukset on enää hämärä muisto. Enää ei edes harmita hiihtotakin unohtuminen kotiin, sillä saahan paikan päältä ostettua uuden ja paremman. Vedän keuhkot täyteen Lapin kevyttä ilmaa ja puhallan etelän paksun ja saastuneen ilman ulos. Olen kotona.

No, viikon verran, kunnes on taas pakattava auto ja lähdettävä paluumatkalle...