Vieläkin säälittävämpää

Tämän perheen vanhemmat on todettu säälittäviksi ja noloiksi jo moneen kertaan kirjoituksissani. Teinien ajatusmaailma on kuitenkin niin kiehtova, että listasin pienen haastattelukierroksen päätteeksi nuorisomme mielestä perheemme säälittävimpiä asioita satunnaisessa järjestyksessä.

1. Meillä ei ole tallentavaa digiboksia. Viimeisimmästä tallentavasta laitteesta lapset katselivat VHS-kaseteilta Pokemoneja ja Väiski Vemmelsäärtä, eli onhan siitä jo tovi vierähtänyt.

2. Meillä ei ole myöskään maksullisia tv-kanavia, vaan ihan kuulkaa on vaan tyydyttävä maksuttomien antiin - eihän niitä kanavia olekaan kuin jotain toista kymmentä. Itseäni tämä puute harmittaa ainoastaan jääkiekon MM-kisojen aikaan ja joskus kun suomalaiset menestyvät formuloissa.

3. DVD-laite sentään löytyy, mutta se on vanhuttaan alkanut sylkemään levyjä ulos niin ettei läheskään aina voi katsoa elokuvaa vaikka haluaisikin. Tai ainakaan kokonaan. Sinänsä (myönnetään) hiukan säälittävää, että uutta ei olla jaksettu ostaa. Uusi televisio sentään hankittiin vanhan mentyä rikki, mutta nuorison mielestä 42-tuumainen on nykyaikana ihan säälittävän kokoinen. Miten ihmeessä sitä ennen nähtiin postimerkin kokoisista televisiosta yhtään mitään, kysynpä vaan?

4. Kaikilla lapsillamme ei ole omaa huonetta. Yritän aina sanoa, että eihän minullakaan ole - sänkynikin joudun jakamaan heidän isänsä kanssa - mutta se ei ole saanut lapsia tuntemaan kohtalotoveruutta saati ymmärrystä tilanteeseen. Tämä puute näyttää kuitenkin toimivan oivana tapana saada lapset itsenäistymään nopeasti. 18-vuotias toivoo pääsevänsä syksyllä opiskelemaan niin pitkälle kuin mahdollista, ja toiseksi vanhin poika onkin jo varannut hänen huoneensa itselleen.

5. Meillä ei osteta limskaa, karkkia ja muita herkkuja joka päivä. Lapsillamme ei siis ole kokemusta reikien poraamisesta, mikä varmaankin harmittaa uusia kokemuksia janoavia teinejä syvästi. Tämä nolo äiti ostaa lapsilleen lauantaikarkit, vaikka vanhin lapsista on jo täysi-ikäinen - ja kukkokin käy yhä edelleen munimassa lasten pipoihin pääsiäissunnuntaisin :)

6. Meillä syödään veitsellä ja haarukalla, vaikkei edes ole vieraita paikalla. Ja vaikka olisi paljon kätevämpää pitää toisella kädellä haarukkaa ja toisella kännykkää. Näin säälittävästi siis rajoitamme lastemme some-elämää. Heistähän voi tällä tavoin tulla syrjäytyneitä - tosin hyviä pöytätapoja noudattavia sellaisia.

7. Ylimääräistä rahaa ei anneta tuosta vain, vaan sen eteen pitää tehdäkin jotain. Eikä sen saaminen siltikään ole varmaa. Tällä hetkellä tosin olisin jopa valmis maksamaan, jos joku haravoisi pihan loppuun...

Ehkä seuraavalla kerralla kirjoittelen, mitä kaikkea hyvää teinit vanhemmissaan näkevät. Siitä tuleekin varmaan tosi pitkä juttu ;)

Säälittävää

"Aika säälittävä yritys esittää nuorempaa!" totesi perheen teiniosasto kuin yhdestä suusta näytettyäni heille uudet kenkäni. No, ovatpahan kerrankin samaa mieltä jostain - olkoonkin sitten vaikka äitinsä säälittävyydestä. Mutta tennareita aion silti pitää, ihan kiusallanikin ;)

Kun perheessä on kolme teini-ikäistä, ei ole kovinkaan montaa asiaa, joissa me vanhemmat emme kuulisi olevamme säälittäviä tai noloja. Jos puhuu omassa nuoruudessa käytettyä kieltä, saa kuulla olevansa vanhanaikainen, jos taas innostuu käyttämään nykyslangia, se onkin vain epätoivoinen yritys olla rento ja ajan hermolla oleva vanhempi. Vaatteiden kanssa on aika lailla sama tilanne. Oman nuorisoni neuvo meille vanhemmille on, että ei pidä yrittää mitään, olla vain. Ei hassumman kuuloinen neuvo.

Lapsemme ovat joutuneet kokemaan järkyttäviä häpeän tunteita vanhempiensa takia kyllä jo ennen teini-ikääkin, mikäli uskomme poikiamme. Nolouden huippu ilmeisesti oli, kun isä töistä kotiin tullessaan tervehti yhtä poikaamme ja hänen kaveriaan hihkaisemalla "Hoikolikok!" Tämän jälkeen kotiin tulevalle isälle käytiin pitkään supisemassa korvaan, että kaveri on kylässä, jotta tämä ymmärtäisi käyttäytyä normaalisti. Noloa oli ollut myöskin joutua kaverin kanssa kuulemaan, kun vanhemmat nostalgiahuumassaan innostuivat kuuntelemaan stereoista täysillä Slayeria. Sen jälkeen suositeltiin kuuntelemaan vain oman ikäisille soveltuvaa musiikkia ja mieluiten kuulokkeilla.

Kokemukseni  mukaan nuorilla on hyvä huumorintaju - mutta vain hetkittäin. Pitää siis osata vainuta oikea ajankohta, jolloin voi vitsailla ilman vaaraa ovien paiskomisesta tai desibelien noususta. Silloin voi teinin saada jopa hymyilemäänkin ja vastavuoroisesti kiusoittelemaan lempeän hyväntahtoisesti vanhempiaan, joiden nuoruudessa pyörä oli ehkä juuri ja juuri keksitty ja sulkakynästä siirrytty lyijykynään. Sellaiset hetket on niitä parhaita. Ja sitten on ne loput 90 prosenttia ajasta, jolloin eletään kuin miinakentällä: Pienikin lipsahdus voi saada räjähdyksen aikaan. Aina välillä on kuitenkin ihan pakko hölmöjä kyselemällä kokeilla, miten helposti nuoren saa kiihtymään, ja suhteellisen nopeastihan se käy. Onneksi leppyminenkin on sentään yhtä nopeaa.

Teemuki aamuisin fiiliksen mukaan? Haisuli-mukista juovalta ei kannata kysellä tyhmiä...

Kaikesta huolimatta nykynuoriso on mielestäni fiksumpaa ja valistuneempaa kuin omassa nuoruudessa. 12-vuotiaani meni tänään kavereiden kanssa kauppakeskukseen aikaa viettämään ja porukka oli kyytiä vailla. "Oho, teitähän on sitten oikein tasaparit", pääsi suustani, kun kuulin, että porukka koostui kahdesta pojasta ja kahdesta tytöstä. "Äiti älä viitsi olla tollainen, kyllä ne tytöt on ihmisiä ihan niin kuin pojatkin", sanoi viisas lapseni ja sai äitinsä tuntemaan itsensä ihan oikeasti hölmöksi - ja vähän säälittäväksikin.

Ei kun muuten vaan

Teini-ikä, tuo tunteiden vuoristorata, on valloittanut meidänkin talon. Kuin varkain kolmesta pikkupojasta kaksi vanhinta on muuttunut möreä-äänisiksi teineiksi ja nuorinkin on aivan pian siinä iässä. Meillä siis paiskoo ovia, kiukuttelee, viisastelee, väittelee vastaan tai muuten vaan ylenkatsoo typeriä vanhempiaan peräti kolme nuorukaista. Ole siinä sitten järkevä vanhempi, kun tekisi vaan mieli mennä mukaan kiukkupuuskiin!
 
 

Teini-ikäisten mielestä vanhemmat ovat tietenkin idiootteja - tai ainakin säälittäviä. Rakas 15-vuotiaani on solvannut minua myös liian huolehtivaiseksi. No onhan se törkeää, että meillä on kotiintuloajat ja ruoka-aikaankin olisi hyvä olla kotona! KAIKKI kaverit kun kuulemma saavat tehdä mitä haluavat ja tulla kotiin vaikka aamulla, jos siltä tuntuu. On ymmärrettävästi noloa, että olemme universumin ainoa koti, jossa lapsille on asetettu jonkinlaisia rajoja.

Kaikkein nolointa on kuitenkin lähteä vanhempien kanssa yhdessä jonnekin. Jos teinin saa mukaansa, hän kulkee pari askelta jäljessä ja välttää puhumista, jollei sitten ole vailla esim. uusia vaatteita. Vanhempien on syytä myös miettiä tarkkaan, mitä puhuvat teinien kavereiden läsnäollessa, jotteivat vain sanoisi jotain noloa ja hävettävää. Emme ole saaneet respectiä edes raskaan rockin kuuntelusta, vaan sekin on vanhanaikaista ja säälittävää. Kuulemma Katri Helena sopisi paremmin tämän ikäisille.
 
Välillä on vaikea ymmärtää teinien muotijuttuja. Okei, farkut ja huppari on ihan hyvä asukokonaisuus nuorelle miehelle. Mutta miksi ihmeessä farkkujen persusten pitää roikkua ja hupparin olla pari numeroa liian suuri? Ja mikä idea on siinä, että sukat vedetään takaa housunlahkeitten päälle? Myös lippiksen - ei kun anteeksi snapbackin - paikka päässä on tarkkaan harkittu. Se ei saa osua korville, joten se jää korkealle pään päälle ja näyttää ainakin minun mielestäni jotenkin hassulta.
 
Nykyajan nuoret ovat lyhenteiden mestareita. He eivät esim. jaksa sanoa "moi", vaan sekin pitää ilmaista lyhyemmin "mo". Sen sentään ymmärtää tällainen keski-ikäinenkin, mutta kaikista muista lyhenteistä ei voi sanoa samaa. Kyllä omia lapsia nauratti, kun myönsin googlettaneeni OMG:n... Viisastelevia lauseita saa kuulla aina, kun yrittää virittää keskustelua ja kysellä jotain. Äiti: "Ootko menossa suihkuun?" Lapsi: "Ei kun muuten vaan." Äiti: "Meinasitko alkaa lukea kokeisiin? Lapsi: "Ei kun muuten vaan." Suosittuja kommentteja tai vastauksia ovat myös "ihan sama", "mitä välii?", "so?" tai "lol". Yhtä ärsyttäviä kaikki. Noiden avulla nuori kyllä varmistaa, että keskustelu tyrehtyy heti alkuunsa tai hän saa vanhempansa hermostumaan.

Asiaan kai kuuluu, että teinit yrittävät näyttää suurimman osan ajasta nyrpeää naamaa. Onneksi kuitenkin välillä nyrpeys unohtuu ja lapset innostuvat jopa hymyilemään, vitsailemaan tai juttelemaan päivän tapahtumista. Silloin aina mietin, miten onnellinen olenkaan, kun minulla on niin ihania teinejä!