Muovipusseja ja maailman pelastamista

Ärsyttääkö ketään muuta muovipussit, jotka menevät nykyään ihan liian helposti rikki? Kun pussiin pakkaa vähänkään terävämpiä tai painavampia tavaroita, siihen tulee viiltoja ja reikiä. Yritäpä sitten käyttää niitä roskapusseina! Voisin tietysti käyttää kestokasseja - niinkuin ystäväni pilke silmäkulmassa minua tänään kaupassa muistutti - mutta kun sangalliset muovipussit on vaan niin hyviä roskapusseja, siis ehjät sellaiset. Ja luultavasti unohtaisin muut kassit aina kuitenkin kotiin.

Joskus olen ollut paljonkin vihreään aatteeseen kallellaan, ajatellut luontoa ja kestävää kehitystä, mutta vanhemmiten olen tullut himpun verran realistisemmaksi - ja mukavuudenhaluisemmaksi. Toki edelleen välttelen turhaa energian kulutusta, kierrätän ja yritän hyödyntää vanhaa ennenkuin ostan uutta, mutta kyllä vaan on mukavampaa käydä töissä autolla kuin bussiaikataulujen ehdoilla, enkä kyllä olisi jaksanut edes nuorena äitinä kaiken väsymyksen ja koliikki-itkujen keskellä peseskellä kestovaippoja, kun kertakäyttöisiäkin oli tarjolla.

Pyykin- ja astianpesukone, hella, uuni, pakastin ja jääkaappi -  ilman niitä en tulisi toimeen. Aika outoa olisi myös elämä ilman televisiota, tietokonetta tai kahvinkeitintä. Sähköhammasharjakin on kätevä. Joissain asioissa olen kuitenkin ehdoton. Meille ei tule kuivausrumpua, vaan pyykit saavat kuivua ihan itsestään pyykkitelineellä. Säästyypä sekin sähkö ja saan itselleni tällä kieltäytymisellä tunteen siitä, että pelastan maailmaa. Ylimääräistä veden lotraustakin yritetään välttää, vaikka joskus kylminä aamuina onkin vaikea lähteä pois lämpimästä suihkusta.

Jostain syystä turhakkeista tulee mieleeni itkuhälytin, jota meille ei hankittu lasten ollessa pieniä. Meidän lapset olivat vauvoina niin kovaäänisiä, että itku kantautui ihan hyvin ulkoa sisälle tai huoneesta toiseen ilman hälyttimiä. Ja pienemmistä äänistä ei tarvinnut välittää ;) Toki paljon turhempiakin tavaroita on olemassa. Suomen Luonto -lehti valitsi viime vuoden turhakkeeksi hajustetun roskapussin.

Olen joka vuosi osallistunut Earth Hour -tapahtumaan, jossa sammutetaan maailmanlaajuisesti tunniksi valot ja kerrotaan näin huoli ilmastonmuutoksesta. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään 29.3. Valitettavasti olen aikaisempina vuosina saanut meidän perheen osalta istua yleensä yksin pimeässä vain kynttilät seuranani. Muiden perheenjäsenten mielestä on hölmöä osallistua moiseen, kun sillä ei muka ole mitään vaikutusta. Pieni idealisti sisimmässäni haluaa kuitenkin uskoa siihen, että esimerkin voimalla voi vaikuttaa. Niinpä valot sammuvat meiltä myös ensi lauantaina - sanoivat muut mitä tahansa.

Ride or die

Tiedän varsin hyvin, etten kuulu kaahailuelokuvien kohderyhmään, mutta silti viime vuosina olen tykästynyt noihin vauhdikkaisiin ja tiukkoja tilanteita sisältäviin elokuviin. Fast & Furious -leffasarja on suosikkini, tosin syynä voi nopeiden autojen ja näyttävien kohtauksien lisäksi olla myös meikäläisen mieleen olevat näyttelijät. Tuntuikin pahalta, kun yksi keskeinen elokuvien näyttelijä Paul Walker menehtyi traagisesti auto-onnettomuudessa viime marraskuussa. Elokuvasarja taitaa silti jatkaa menestystarinaansa, sillä uusin elokuva Fast 7 ilmestynee ensi vuonna.

Eilen kävimme 12-vuotiaan poikani kanssa katsomassa vasta ensi-iltaan tulleen Need for Speed -elokuvan. Sehän pohjautuu suosittuun konsolipeliin, jota meidänkin nuoriso on innokkaana pelannut. Jo nimikin kertoo kyseessä olevan vauhdikas elokuva, jossa pääpaino on autoissa ja kovaa ajamisessa, ei juonessa tai syvällisessä sanomassa. Onneksi poikani jakaa innostukseni tähän genreen, sillä en ehkä olisi yksin kehdannut mennä katsomaan. Teatterisali oli täynnä, ja suurimmaksi osaksi teinipoikia. Olin ainoa keski-ikäinen nainen, mutta en sentään erottunut joukosta kaikkein eniten. Tulihan saliin joukon jatkoksi  myös yksi eläkeläispariskunta - tosin en ole varma, tulivatko vahingossa väärään paikkaan ;)

Nautimme pojan kanssa elokuvasta täysin siemauksin. Vauhtia, toimintaa ja näyttäviä kohtauksia kyllä riitti. Kyllä siinä alkoi omakin sydän pamppailemaan jännityksestä, kun kaahaillaan tuhatta ja sataa normaalin liikenteen seassa. Pellin rytisemiseltä ja suuremmiltakaan onnettomuuksilta ei voitu välttyä. Vaikka en autoista paljon ymmärrä, jopa minun silmääni virtaviivaiset ja värikkäät urheiluautot näyttävät hienoilta. Kyllä minullekin kelpaisi ajella Ford Mustangilla töihin ja kauppaan, tosin vähän hiljaisempaa vauhtia.

Kriitikot eivät kaahailuelokuvia korkealle arvosta. Elokuvissa pitäisi muka aina olla kunnollinen juoni ja ilmeisesti syvällisempiä merkityksiä kuin kilpailu tai poliiseilta pakeneminen. Iltalehti antoi Need for Speed -elokuvalle kaksi tähteä ja kertoi sen olevan aneeminen autorymistely, josta puuttuu kiinnostavat henkilöhahmot ja kunnon käsikirjoitus. Vielä enemmän haukkui tämän aamuinen Kouvolan Sanomat, joka arvosti elokuvan yhden tähden arvoiseksi ja yltyi haukkumaan päähahmoja suorastaan iljettäviksi. Minun mielestäni pääosaa esittänyt Aaron Paul oli kyllä ihan söpö... vai mitä?

Tosielämässä en pidä kaahailusta. Yritän itse ajaa sääntöjen mukaan ja vain kerran olen saanut ylinopeussakot - nekin hurjasta 59 km:n nopeudesta 50:n alueella. Onkin ihanaa, että mielikuvituksen voimin voi olla villi ja vapaa tekemään mitä vain - turvallisesti elokuvateatterissa valkokankaan edessä istuen ja popcornia syöden.

940 km

On lauantai, mutta herätyskello soi aamulla jo kello 5. Yöllä ei tietenkään nukuttanut tulevan lomamatkan takia, joten saan luvan pärjätä kahden tunnin unilla. Mies ja nuorin poika vääntäytyvät myös ylös sängystä haukotellen ja unenrippeet silmissä. Auto ja suksiboksi on edellisenä iltana pakattu, joten matkaan päästään nopeasti. Kaikki muut lienevät vielä unten mailla, sillä tiellä on hiljaista.

Onneksi mies tykkää ajaa autolla - tosin välillä vähän liikaakin. Ilmeisesti hänen mielestään nopeusrajoitukset on keksitty vain muita varten ja hänen kiusakseen... Mutta koska määränpää on yli 900 km:n päässä, on syytäkin ajella reippaasti. En siis jaksa kovin paljon valittaa liian kovasta vauhdista tai painella jalalla lattian olematonta jarrupoljinta.

Tänä vuonna matka on vähän erilainen kuin ennen, sillä kaksi vanhinta lasta jäivät kotiin. Mitäpä arveluttavaa 16- ja 18-vuotiaat voisivatkaan viikon aikana keksiä, ei tule mitään mieleen ;) Monen vuoden kokemuksella tiedämme, missä kannattaa pysähtyä ja kuinka monta sataa kilometriä pystymme kitkuttamaan autossa yhtämittaa pysähtymättä (noin kolme). Tällä kertaa pysähdymme matkan varrella kolme kertaa, kinastelemme yllättävän vähän - ja olemme perillä!

Kun näen etelän vaivaisten lumirippeiden ja kuralätäköiden sijaan Levin lumet ja tunturimaisemat, matkan rasitukset on enää hämärä muisto. Enää ei edes harmita hiihtotakin unohtuminen kotiin, sillä saahan paikan päältä ostettua uuden ja paremman. Vedän keuhkot täyteen Lapin kevyttä ilmaa ja puhallan etelän paksun ja saastuneen ilman ulos. Olen kotona.

No, viikon verran, kunnes on taas pakattava auto ja lähdettävä paluumatkalle...

Onni on uusi keittiö

Jo vuosia mielessä ollut keittiöremontti muuttui viimein todeksi vuotavan hanan ansiosta. Tajusimme, ettei pelkkä hanan vaihtaminen enää riittänyt, vaan 80-luvun keittiö piti päivittää nykyaikaan. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Vai mitä sanotte entisestä keittiöstämme? Mukavan tummunutta ja kulunutta mäntyistä vintagea? Toivottavasti tuo tyyli ei tule koskaan enää muotiin!

Jo alusta saakka oli selvää, että haluamme selkeän ja nykyaikaisen keittiön, jossa pieni tila käytetään mahdollisimman tehokkaasti hyväksi ja joka on helppo pitää siistinä ja järjestyksessä. Myös kaikki kodinkoneet mikroa lukuunottamatta saivat luvan mennä uusiksi. Tarjoukset pyysimme peräti kahdesta paikasta - mitä sitä nyt turhaan useammassa aikaansa kuluttamaan ;) Valinta oli helppo tehdä. Asiantunteva myyjä ymmärsi tarpeemme ja kaupat tehtiin suurempia aikailematta. Alkoi viiden viikon odotus uuden keittiön toimitukseen ja asennukseen.

Keittiön asennuksen jätimme suosiolla ammattilaisille, mutta purkuhommat teimme itse - tai siis mies teki. Minä yritin vain pysyä poissa tieltä ja olla liikoja neuvomatta, sillä jostain kumman syystä hyviä neuvojani ei yleensä arvosteta. Pitkää pinnaa kaivattiin kaikilta, kun keittiön tavarat piti sijoittaa pitkin huushollia ja pölyä ja likaa oli joka paikassa. Asuimme kodissa remontin aikana, mutta nyt ymmärrän hyvin niitä, jotka matkustavat siksi ajaksi muualle.

Kissojen mielestä laatikkokasat olivat kivoja kiipeilytelineitä, mutta hämmennystä aiheutti ruokapaikan siirtyminen väliaikaisesti pois keittiöstä.

Olen iloisesti yllättynyt siitä, että kaappien ja kodinkoneiden asennukseen meni vain kaksi päivää. Lisäksi parina päivänä meillä pyöri sähkö- ja putkimies. Vain muutaman päivän ajan siis kahvit ja teevedet keitettiin olohuoneessa, astiat pestiin pesuvadissa kylpyhuoneessa ja ruokaa lämmitettiin mikrossa. Kun kaapit ja koneet oli asennettu, lasiliikkeestä käytiin mittaamassa välitila lasitusta varten, ja heti seuraavalla viikolla lasi asennettiin. Välitilan lasi on laiskan äidin pelastus - enää ei tarvitse putsailla keittiön kaakeleiden saumoja, vaan puhdasta tulee rätin pyyhkäisyllä.

Tämmöinen siitä sitten tuli, kuvat puhukoot puolestaan. No tosin huonolta kuvaajalta ja kameralta ei voi liikoja odottaa, puhumattakaan huonosta valaistuksesta (välitilan kaappien pohjaan tuleva ledinauhavalo on vielä asentamatta). Nyt ei mikään tekosyy voi enää estää innostumasta kokkaamisesta ja leipomisesta...

Tätä seuraavaa systeemiä on pakko hehkuttaa - enää ei tarvitse taskulampun kanssa sukeltaa kaapin perukoille vaan kattilat ja pannut saa kätevästi vetämällä esiin.

 

Juu on meillä jääkaappipakastinkin, sekalaisemmalla seinustalla kuivaruokakaapin kaverina.

 

 

(Jos jotakuta tuotetiedot kiinnostaa, niin kaikki uudet kaapit, tasot ja kodinkoneet jääkaappipakastinta lukuunottamatta on Puustellista, välitilan lasi puolestaan Kouvolan Laatulasista.)

Top 5 -haaste

Sain blogiurani ensimmäisen haasteen, kuinka jännittävää! Mielihuvitusta-blogin Marika haastoi minut pohtimaan viittä asiaa. Säännöt ovat:

1. Haastaja kertoo sinulle 5 aihetta.
2. Haastetun pitää kertoa top 5 -listansa jokaiseen aiheeseen.
3. Haastetun on keksittävä uudet 5 aihetta.
4. Haaste on annettava 5 eri blogille.

Minulle tullessaan haastetta oli jo hieman muokattu ja mukailtu, mutta otan käyttöön tuo alkuperäisen konseptin ja yritän sitä. Tai no, (ainakin minulle) on mahdotonta laittaa viittä asiaa tärkeysjärjestykseen, joten minun listassani asiat ovat satunnaisessa järjestyksessä. Eli näin:

1. Talvi

Lumi (vihdoinkin sitä saatiin, kyllä oli odotettukin!)

Pikkupakkanen

Kauniit maisemat ja talvinen tähtitaivas

Loma Lapissa

Hiihtäminen

2. Televisio

Toimintaelokuvat

Emmerdale

Sisustusohjelmat

Rikossarjat

Uutisvuoto ja Hyvät ja huonot uutiset

3. Keittiö

Tulossa oleva keittiöremontti
Vanha keittiön puupöytä, jonka ääressä on hyvä syödä, lukea ja käyttää läppäriä
Ruokailu perheen kesken
Kiireetön aamuhetki teekupin, leipien ja sanomalehden kanssa
Moccamaster ja hyvät kahvit

4. Liikunta

Sauvakävely

Hiihto

Jääkiekon MM-kisat ja penkkiurheilu

Raitis ulkoilma

Hyvä ja itseensä tyytyväinen olo

5. Tietokone

Facebook
Blogger
Blogien ja lehtien lukeminen
Asioiden hoitaminen (laskujen maksaminen, yhteydenpito lasten kouluun jne.)
Langaton hiiri ja modeemi

Annan viisi uutta asiaa, mutta haastetut voivat vallan hyvin vastata halutessaan myös noihin vanhoihin.

1. Kirjat

2. Elokuvat

3. Unelmat

4. Yö

5. Olohuone

Haastan mukaan vain kolme blogia,

Minä ja sairas elämäni 

Moderni Isukki
World is a weired place to live

mutta toki kuka vaan tämän jutun lukenut on tervetullut osallistumaan haasteeseen. Ihan mukavasti tässä sai sunnuntai-iltapäivää kulumaan :)

Valokuvauksellinen - tai sitten ei

Jotkut ihmiset vaan onnistuvat aina valokuvissa. Otti heistä sitten poseerauskuvia tai salakuvia niin aina he näyttävät onnellisilta, kauniilta ja jotenkin vain niin täydellisiltä. Varmaan onnistuvat elämässään muutenkin tosi hyvin. Valokuvauksellisuuden on pakko olla perinnöllistä, sillä usein tällaisten vanhempien lapsista tulee samanlaisia. Mikäpä siinä on sitten käydä otattamassa hymyileviä perhekuvia ja laittaa niitä kirjahyllyyn - tai Facebookiin muiden tykättäväksi.

Sitten on se epäonnistunut ryhmä, se onneton porukka, josta ei sitten millään saa hyviä kuvia. Se joukko, johon itsekin kuulun. Tämän ryhmän jäseniä yhdistää paitsi epäonnistuneet kuvat, myös se, että he eivät edes halua itseään kuvattavan (ovat varmaan pettyneet niin monta kertaa, että se lienee ymmärrettävää). Usein kuvissa siis näkyy vain kasvojen eteen heilahtava käsi tai sivuun vilahtanut sotkuinen sivuprofiili. No parempi tietysti sekin kuin ne onnettomat poseerausyritykset, joiden tuloksena on puoliksi kiinni jääneet silmät tai kummalliseen asentoon vääntynyt suu, jolla on yritetty jotain hymyn tapaista. Vaikka silmälasit olisivat uusinta muotia, näyttävät nekin vähän vanhemmissa kuvissa koomisilta. Itse yritin koulun luokkakuvissa aina olla hymyilemättä, joten suuni oli kuvissa usein tötteröllä. Tosi kiva muisto.

Olen salaa toivonut, että minusta edes kerran saisi niin hyvän kuvan, että sen voisi ylpeänä laittaa Facebookin profiilikuvaksi. Siis ilman kuvankäsittelyä. Ilkikurinen poikani aina välillä ottaa minusta salakuvia, kun olen esim. vanhoissa verkkareissa ilman meikkiä ja likaisessa tukassa sohvalla lojumassa, ja ehdottaa niistä profiilikuvia. Joka ikinen kerta kauhistun sitä kummallisesti ilmeilevää, keski-ikäistyvän näköistä naista - en kai nyt siltä voi näyttää! Mutta sitten muistan huojentuneena, että minähän kuulun siihen porukkaan, joka aina epäonnistuu valokuvissa. Luonnossa olen tietenkin paljon parempi ;)

Rajoja ja rakkautta?

Rajat ja rakkaus - siinäpä helposti toteutettavan kuuloinen ohjenuora lasten kasvatukseen. Teoriassa lapsen kuin lapsen siis saa aisoihin asettamalla hänelle järkevät rajat - ja mikä tärkeintä, pitämällä niistä kiinni. Kun vanhemmat ovat johdonmukaisia, lapsikin on, ja rajojaan kokeileva uhmaikäinen saadaan kasvatettua kunnon kansalaiseksi. Paitsi että kaikkia lapsia ei pysty kasvattamaan saman kaavan mukaan, jotkut vaan ovat jääräpäisempiä kuin toiset. Ja joskus on niin kovin vaikeaa kieltää pientä enkeliä, vaikkakin kiukuttelevaa sellaista. Jos nyt tämän kerran annan periksi, tämäkin kauppareissu/kyläily/matka sujuu helpommin. Iso virhe! Pienikin lipsuminen on kohtalokasta. Lapsi hoksaa heti vanhemman heikon kohdan ja iskee siihen yhä uudelleen ja uudelleen, eikä silloin voi muuta kuin aloittaa koko kasvatusprosessi taas alusta raivokohtauksineen ja kiukutteluineen.

Onneksi suurin osa lapsista sentään pitää vanhempiaan fiksuina ja jopa uskoo heitä. Itse asiassa pikkulapset oppivat säännöt ja ohjeet todella hyvin - vähän liiankin - ja noudattavat niitä kirjaimellisesti. Mikä järkytys, jos joku kulkee liikennevaloissa punaisia päin, unohtaa käyttää pyöräilykypärää, kiroilee tai heittää roskan maahan! Tai jos äidin auton kyydissä nopeusmittari heilahtaa yli sallitun nopeuden. Pikkulapset myös tietävät parhaiten päihteiden vaarat. Yritä siinä nyt sitten juoda yhtä vaivaista saunakaljaa, kun minikokoinen kukkahattutäti napittaa vieressä ja saarnaa alkoholin vaaroista.

Lasten usko vanhempiensa ylivertaisuuteen ja tietävyyteen sekä ylipäänsä sääntöihin alkaa murentua jo kouluun mennessä. Yläasteella tupakkatietoiskut eivät enää muistu mieleen ja pyöräilykypärät ovat nörttien noloja kapistuksia. Vanhemmat ovat olemassa vain vaikeuttaakseen lasten elämää. Olenkin sitä mieltä, että uhmaikä on vain alkusoittoa ja lämmittelyä sitä varsinaista koettelemusta, murrosikää, varten.

Miten asettaa rajat ja ilmaista rakkautta teinille, joka pitää vanhempiaan idiootteina ja väittää, ettei kenelläkään muulla (luultavasti koko maailmassa) ole kotiintuloaikoja tai sääntöjä? Miten pitää oma pää kylmänä ja muistaa, että itsekin oli joskus murrosikäinen ja aiheutti huolta omille vanhemmilleen, kun lapsi kiukuttelee ja kapinoi pienimmästäkin syystä? Ja yritäpä halata! Helpompaa olisi pyydystää kala paljain käsin järvestä. "Älä mäiski mua!" huusi oma poikani eräänä aamuna, kun omasta mielestäni hellästi silittelin hiuksista ja herättelin kouluun... Taisi tykätä kuitenkin, luulisin.

Mielestäni olen napakka mutta reilu ja oikeudenmukainen kasvattaja, lasteni mielestä ylihuolehtiva. Alle 18-vuotiailla on meillä kotiintuloajat, mutta niissäkin on joustamisen varaa - jos siitä nimittäin sovitaan ennen kotiintuloajan umpeutumista. Muuten tuloksena on huolesta suunniltaan oleva äiti, joka on jo ehtinyt kuvitella lapsensa makaavan raatona ojan pohjalla tai kadonneen ikuisiksi ajoiksi. Onneksi yhteiselomme on yleensä helppoa ja leppoisaa. Aina silloin tällöin teinien viisastelevien ja ärtyneiden kuorten alta putkahtaa esiin ne mukavat, muut huomioon ottavat ja vitsailevat nuoret, joista niin tykkään ja joiden iloinen ja ylpeä äiti olen.

Joskus on käyty yhdessä hiihtämässäkin