Huonoja häviäjiä

En taida tietää yhtään lasta, joka ei joskus kiukuttelisi tai suuttuisi hävitessään pelissä tai jossain muussa kilpailussa. Ekaluokkalaisten hiihtokilpailussa vielä saatetaan jäädä odottamaan takaa tulevia kavereita, mutta aika varhaisessa vaiheessa lapsi ymmärtää voittamisen ja häviämisen eron ja haluaa olla paras. Temperamentista riippuu, miten häviöön suhtaudutaan. Yksi heittelee Monopolin pelinappulat ympäri huonetta (tai ne suksisauvat ladun varteen), toinen murjottaa ja kolmas väittää, että muut ovat huijanneet.

Itse en muista olleeni edes lapsena kilpailuhenkinen, mutta omat lapseni ovat erilaisia. Heidän ollessaan pieniä piti joskus tahallaan tekeytyä huonoksi ja hävitä pelejä, jotta saisi hymyn lasten huulille. Kasvatuksen kannalta se ei ehkä ollut kovin viisasta, mutta vaikutti silloin järkevältä toimintatavalta. Isompien lasten kohdalla huijaus ei tietenkään enää mennyt läpi. Teinien kanssa jokainen hetki on arvoitus. Kun 17-vuotias pelaa huoneessaan tietokonepeliä, niin kyllä kuulee suljetun ovenkin takaa, miten peli etenee. Häviön uhatessa säälin näppäimistö-rukkaa, joka joutuu kestämään turhautuneet hakkaamiset. Kovilla ovat myös pelikavereiden korvat, jotka varmasti soivat mikkiin huutamisen seurauksena. Silloin ei kannata mennä kyselemään kuulumisia - tai pyytää pelaamaan kanssaan Unoa.

Ei niin yksinkertaista peliä, ettei sitä pelatessa joku voisi suuttua.

Keilaamisessakin on omat riskinsä. Koko perheen hauska keilahetki saattaa hetkessä muuttua tiuskimiseksi ja murjottamiseksi. Joskus joku on jopa alkanut riisua keilakengännauhojaan ja halunnut luovuttaa, kun peli ei olekaan kulkenut toivotulla tavalla. Yksi pojista ei halua, että häntä kehutaan - ei vaikka hän saisi täyskaadon. Eli kun viereisellä radalla keilaa onnellisen oloinen perhe toisiaan kannustaen ja ylävitosia heitellen, meidän radalla vääntää hiki päässä synkkä porukka, jolta ei liiemmin kehuja toisilleen heru. Ainakin kehumista yrittänyt vaimennetaan nopeasti vihaisilla katseilla.

"Tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen." -hokema ei siis liene iskostuneen kovinkaan hyvin tajuntaamme. Lasten jalostamattomat pettymyksen ilmaukset ovat vielä ymmärrettäviä, mutta aikuisten tulisi olla järkeviä ja suhtautua elämän pettymyksiin ja häviöihin tyynesti. Niinhän sitä luulisi. Taitaa meidänkin perheessä isää ottaa eniten päähän, jos hän häviää keilaamisessa - etenkin äidille.