Huonoja häviäjiä

En taida tietää yhtään lasta, joka ei joskus kiukuttelisi tai suuttuisi hävitessään pelissä tai jossain muussa kilpailussa. Ekaluokkalaisten hiihtokilpailussa vielä saatetaan jäädä odottamaan takaa tulevia kavereita, mutta aika varhaisessa vaiheessa lapsi ymmärtää voittamisen ja häviämisen eron ja haluaa olla paras. Temperamentista riippuu, miten häviöön suhtaudutaan. Yksi heittelee Monopolin pelinappulat ympäri huonetta (tai ne suksisauvat ladun varteen), toinen murjottaa ja kolmas väittää, että muut ovat huijanneet.

Itse en muista olleeni edes lapsena kilpailuhenkinen, mutta omat lapseni ovat erilaisia. Heidän ollessaan pieniä piti joskus tahallaan tekeytyä huonoksi ja hävitä pelejä, jotta saisi hymyn lasten huulille. Kasvatuksen kannalta se ei ehkä ollut kovin viisasta, mutta vaikutti silloin järkevältä toimintatavalta. Isompien lasten kohdalla huijaus ei tietenkään enää mennyt läpi. Teinien kanssa jokainen hetki on arvoitus. Kun 17-vuotias pelaa huoneessaan tietokonepeliä, niin kyllä kuulee suljetun ovenkin takaa, miten peli etenee. Häviön uhatessa säälin näppäimistö-rukkaa, joka joutuu kestämään turhautuneet hakkaamiset. Kovilla ovat myös pelikavereiden korvat, jotka varmasti soivat mikkiin huutamisen seurauksena. Silloin ei kannata mennä kyselemään kuulumisia - tai pyytää pelaamaan kanssaan Unoa.

Ei niin yksinkertaista peliä, ettei sitä pelatessa joku voisi suuttua.

Keilaamisessakin on omat riskinsä. Koko perheen hauska keilahetki saattaa hetkessä muuttua tiuskimiseksi ja murjottamiseksi. Joskus joku on jopa alkanut riisua keilakengännauhojaan ja halunnut luovuttaa, kun peli ei olekaan kulkenut toivotulla tavalla. Yksi pojista ei halua, että häntä kehutaan - ei vaikka hän saisi täyskaadon. Eli kun viereisellä radalla keilaa onnellisen oloinen perhe toisiaan kannustaen ja ylävitosia heitellen, meidän radalla vääntää hiki päässä synkkä porukka, jolta ei liiemmin kehuja toisilleen heru. Ainakin kehumista yrittänyt vaimennetaan nopeasti vihaisilla katseilla.

"Tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen." -hokema ei siis liene iskostuneen kovinkaan hyvin tajuntaamme. Lasten jalostamattomat pettymyksen ilmaukset ovat vielä ymmärrettäviä, mutta aikuisten tulisi olla järkeviä ja suhtautua elämän pettymyksiin ja häviöihin tyynesti. Niinhän sitä luulisi. Taitaa meidänkin perheessä isää ottaa eniten päähän, jos hän häviää keilaamisessa - etenkin äidille.

Päivän puheenaiheet

Jos kerran Aluehallintovirasto on kieltänyt viski-sanan käytön yksityisissä blogeissa, niin täytyyhän minunkin siitä kirjoittaa. Vaikken edes juo viskiä enkä muitakaan väkeviä. Nuorena sitä oli pakko kokeilla ihanan Jim Morrisonin esimerkin innoittamana, mutta eihän siitä tullut mitään muuta kuin julmettu päänsärky. Joka kerta. Tosin eipä Jim-rukkakaan jaksanut viskinhuuruista (no ehkä hänellä joitain muitakin paheita oli...) elämää kuin 27-vuotiaaksi.

Toinen kuuluisa viskisieppo, 68-vuotias Lemmy Kilmister, porskuttaa Jack Danielsin voimalla edelleen.

Tuo Aluehallintoviraston "määräys" on tänään jo todettu liioitteluksi ja yksityisillä ihmisillä on sittenkin edelleen lupa kertoa viski- ja muista alkoholielämyksistään, mutta monelle jäi varmaan takaraivoon ärtymys moisesta sanelupolitiikasta. Kohtahan meitä paapotaan kuin pikkulapsia - tai ruotsalaisia. Ja kuitenkin samaan aikaan netti on pullollaan kaikkea mahdollista oikeasti pahaa, johon Suomen viranomaiset eivät voi eivätkä halua puuttua.

Aion kerrankin olla tiedostava ja pohtia toistakin vitsausta, Ebolaa. Tänään on uutisoitu, että virus on ensimmäistä kertaa tarttunut potilaasta hoitajaansa Yhdysvalloissa. Pitäisikö tästä olla huolissaan? Mielessä on taannoinen sikainfluessapaniikki, joka iski myös minuun. Vein viranomaisten kehotuksesta lapseni rokotukseen ja otin sellaisen itsekin, vaikken koskaan aiemmin ollut ottanut edes tavallista kausi-influenssarokotusta. No, säästyimme sikataudilta - sekä onneksemme myös narkolepsialta. Tosin luultavasti ilman rokotusta olisimme samassa tilanteessa.

Onko Ebola seuraava liikaa hysteriaa lietsova tauti, vai todellinen uhka? Asian vakavuus selvinnee jossain vaiheessa, enkä sitä ennen jaksa olla kovin huolissani. Maalaisjärki päässäni kuitenkin mietiskelee, että taudin leviämistä ei ainakaan hillitse se, että Afrikassa sairastuneet kuljetetaan kotimaihinsa levittämään tautia maailmanlaajuisesti.

Ebola-virus

Vähän nimistä

Kun olin lapsi, nimipäiviä juhlittiin melkein samalla tavalla kuin syntymäpäiviäkin. Leivottiin kakku, kutsuttiin vieraita ja saatiin lahjoja - mikäs sen mukavampaa lapselle. Silloin oli outoa, jos jollakin oli nimi, jota ei löytynyt almanakasta. Nykyään nimipäiviä ei juurikaan vietetä. Omat lapsenikin saavat harmikseen tyytyä pelkkiin onnentoivotuksiin. Mutta koska nyt on muotia antaa lapselle mahdollisimman erikoinen nimi, on ehkä hyväkin, että nimipäiviä ei juhlita. Olisihan se surullista, jos pieni Raparperi Belladonna tai Simmu Metsänpoika ei voisi juhlia muiden tapaan - heidän nimiään kun ei almanakasta löydy.

Näyttelijä River Phoenixin kuoleman jälkeen vuonna 1993 luin lehdestä jutun hänen perheestään, jossa lapsille oli annettu luontoon liittyvät nimet. Riverillä oli mm. sisaret Summer ja Rain. Silloin mietin, miten herttaista olisikaan, jos myös omat tulevat lapseni saisivat luonnosta juontavat nimet. Sehän sopisi hyvin myös ekologiseen arvomaailmaani. Päätin, että tuleva tyttäreni olisi nimeltään Usva, eikä Tuiskukaan kuulostanut pahalta (jos vaikka sattuisi kaksoset syntymään). Loppujen lopuksi poikani saivat melko tavalliset suomalaiset nimet. Ehkä hyvä, että nimistä päätettäessä myös isän mielipide piti ottaa huomioon.
 
Mielestäni paras nimi - ainakin näin suomalaisittain - on sellainen, joka lausutaan samalla tavalla kuin kirjoitetaan. Oma etunimeni Nina tuli muotiin 70-luvun alussa. Sen lisäksi, että luokalla oli aina vähintään pari muuta Ninaa ja yleensä joku Niinakin, ei silloin eikä edelleenkään ole hauskaa selittää nimen kirjoitusasua. "Nina yhdellä i:llä." "Lausutaan Niina mutta kirjoitetaan Nina." Sama ongelma lienee myös tuhansilla Mia-, Pia-, Ada- ja Ida-nimisillä. Monet vanhemmat ovat huomanneet, että vaihtamalla yksi kirjain vähän erikoisempaan tavallisesta nimestä saa hienomman oloisen. Tällä hetkellä siis pienet Nicot, Micot ja Lucat ovat vielä onnellisen tietämättömiä taaperoita, mutta luultavasti myöhemmin elämässään manaavat vanhempiensa erikoisuuden tavoittelua sen yhden kirjaimen osalta.

Tämän hetken suosituimpia nimiä

Joihinkin nimiin ihastuu sen takia, että nimestä tulee positiivisella tavalla mieleen joku ihminen oman elämän varrelta. Asia toimii päinvastoinkin, eli tuskin haluaa antaa lapselle tai lemmikille oman kouluaikaisen kiusaajansa tai ikävän opettajan nimeä. Minä tutustuin 90-luvun alussa nuorena päiväkotiharjoittelijana pieneen Iida-tyttöön, joka ihastutti olemuksellaan niin, että nykyään kissamme tottelee (siis silloin kun haluaa) samaa nimeä.  

Suositut sarjat, laulut, kirjat ja etenkin julkkikset lisäävät nimien suosiota. Esikoiseni syntymävuonna eräät Ville, Saku ja Jere pelasivat Suomen jääkiekon maailmanmestariksi, ja se näkyy sen ikäluokan poikien nimissä. Cheek-buumin myötä ennätysmäärä pikkupoikia on lähiaikoina saanut nimekseen Jare. Joskus johonkin nimeen tuntee vetoa ilman mitään erityistä syytä. Kuopus halusi 6-vuotiaana vaihtaa nimekseen Erkki Pesonen, emmekä vieläkään tiedä miksi.

Hyvällä tavalla hysteerinen

Huoli lapsista ja heidän pärjäämisestään on aina läsnä äitien elämässä. Vaikka ennen lapsia ei olisi ollut erityisen huolehtivainen luonne, jotain muuttuu peruuttamattomasti siinä hetkessä, kun se pieni ja ryppyinen tulokas on puserrettu maailmaan. Siitä alkaa kaiken ilon ja ihmetyksen lisäksi myös loppuiän kestävä huolehtiminen ja vastuun tunne. Painotus sanalla loppuiän.

Kun vauva-ajasta on selvitty, lapsi alkaa liikkua itsenäisemmin. Pieniä haavereita sattuu, ja paras lääke niihin on äidin puhallus ja laastari. Aika helppoa hommaa vielä siinä vaiheessa, näin jälkikäteen voi miettiä. Vähän myöhemmin saa olla sydän kurkussa, että tiputaanko sieltä puusta vai ei.

Ei aikaakaan kun lapsesta kasvaa teini, joka alkaa viettämään yhä enemmän aikaa kavereiden kanssa - ja saa mopokortin. Siinä vaiheessa viimeistään mitataan äidin hysteerisyyden määrä. Nuorelle mopoilu on keino laajentaa ympyröitä ja kokea vapautta, äidille se puolestaan - ainakin aluksi - tietää huolestumista ja valvottuja öitä. Jos mopoilun huumassa kotiintuloaika unohtui, ainakin tämän äidin mielikuvitus ehti jo lietsoa lapselle vaikka minkälaisia karmeita kohtaloita, joihin ei puhallus tai laastari auttaisi. Ja entäs sitten, kun lapsi tulee täysi-ikäiseksi? Vaikka vanhempien määräysvalta loppuu, huolehtiminen ei.

Jotenkin naivisti ajattelin joskus, että kun lapset kasvavat isoiksi ja muuttavat pois kotoa, huolet vähenevät. Ei kai nyt aikuisesta ihmisestä tarvitse huolehtia tai yöuniaan menettää, jos tämä ei ole ollut WhatsAppissa puoleen vuorokauteen tai puhelimeen ei saa yhteyttä? Unettoman yön jälkeen pojalta tulee hymynaamoin varustettu viesti: "Ei hätää, akku oli loppu :D". Siinä vaiheessa melkein nolottaa ja toivoo mielessään, että olisi jättänyt ne huolestuneet viestit puhelimen ja Facebookin kautta lähettämättä. Tai ainakin osan niistä. Jotenkin vain todennäköisemmältä oli vaikuttanut, että poika oli joutunut ryöstetyksi, murhatuksi tai muistinsa menettäneeksi kuin että puhelimen akku oli loppu.

Uskon, että rennoimmillekin äideille sattuu joskus ylilyöntejä - puhumattakaan kaltaisistani tiukkapipoista. Lupasin pojalle yrittää olla vähemmän hössöttävä ja mielestäni olen aika hyvin onnistunutkin. Hyvä ystäväni on kuunnellut äitiystarinoitani huvittuneena. Hänen mielestään vedän kuitenkin ihan hyvin, sillä enhän edes soittanut poliisille! Olen hänen mukaansa "hyvällä tavalla hysteerinen". Itse asiassa se kuulostaa aika kivalta luonnehdinnalta, ja kun tarkemmin ajattelen, niin sellaisiahan me suht normaalit (?) äidit olemme. Ripaus hysteriaa voi joskus olla jopa hyväksi. Ja pieni mahdollisuus on, että lapsetkin sen joskus ymmärtävät.

Yhdeksän henkeä

Olen varma, että kissoilla on ne kuuluisat yhdeksän henkeä. Jos näin ei olisi, kirjoittaisin tämän sijasta parhaillaan muistokirjoitusta Iida-kissastamme. Iidan ensimmäinen henki taisi mennä jo ihan pienenä, kun se joutui jonkun kulkuneuvon tönäisemäksi. Yhden yön valvoimme ja kuuntelimme huolestuneina sen vaivalloista ja pinnallista hengitystä peläten, ettei se elä aamuun. Toisin kuitenkin kävi. Aamuyöllä kuului tuttu kynsien rapina, kun se suuntasi ruokakupille. Kissa oli taas kuin uudestisyntynyt - ja niinhän se tavallaan olikin.
 
Tuo tapaus sai Iidan varomaan liikennettä, ja sen jälkeen se onkin aina katsonut tarkkaan niin oikealle kuin vasemmallekin ennen tien ylittämistä. Siitä voisivat monet ihmisetkin ottaa mallia.
 
Kerran portaillemme ilmestyi litimärkä ja kurainen kissa. Ulkona ei ollut sateista, joten se näytti ihan väärässä paikassa olevalta kulkukissalta. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli Iida. Surkeasta ulkomuodostaan huolimatta se kulki ylväästi saunan lauteille ja yritti pestä itseään. Sen ainoan kerran se on tarvinnut apua peseytymiseen - ja mies laastareita toimenpiteen jälkeen.
 
Koska tyttömäisellä nimellä nolatun kollimme on tarvinnut kynsin hampain pitää kiinni kulmakunnan kingin maineesta, se ei ole välttynyt tappeluilta ja naarmuilta. Joskus se on myös uteliaisuuksissaan joutunut vääriin paikkoihin, kuten lukituksi naapurin autotalliin tai yöksi autoni takapaksiin. On aika hölmistynyt olo, kun kuulee aamulla töihin ajaessaan naukumista ja tajuaa, että salamatkustajana on kissa, jota on pitkin iltaa ja yötä huudeltu ulkoa sisälle ja ihmetelty, missä se on.
 
14-vuotias Iida sairastui äskettäin vakavasti. Ensin se koki hurjan epilepsiakohtauksen. Siitä joten kuten selvittyään todettiin myös kilpirauhasen liikatoiminta. Lääkityksestä huolimatta Iidan kunto alkoi hetkellisen piristymisen jälkeen yhtäkkiä heiketä. Ennen niin sosiaalinen ja ihmisystävällinen kissa hakeutui apeana sänkyjen alle tai kaapin päälle makaamaan, menetti ruokahalunsa ja alkoi stressaantuneena raapimaan itseään. Lääkäriltä saatiin lääkettä haavoihin, ruokahalu parani herkkuruokia tuputtamalla. Apeuteen ei ollut lääkettä, vaan kaveristamme tuli piilotteleva arkajalka, joka ei enää muistanut edes hädän hetkellä käyttää hiekkalaatikkoa.
 
Vaikka kissanpissa sängyssä onkin kätevä tapa saada teinit viikonloppuna ajoissa ylös, oli koko perhe huolissaan. Oliko Iidan aika lopussa? Pitäisikö pikkukaveri päästää kärsimyksistään - kissojen taivaaseen nauttimaan ikuisesta auringonpaisteesta, puihin kiipeilyn riemusta, hiirien jahtaamisesta ja huolettomista kissanpäivistä? Onneksi nuo itkettävät ajatukset voitiin unohtaa, sillä pikkuhiljaa Iidan vointi on parantunut. Ruoka maistuu, tarpeet tehdään vessaan ja kissasta on muutenkin taas tullut hellyydenkipeä kehrääjä.

Tänään otettu kuva. Hieman laihana, mutta nälkäisenä odottamassa herkkupaloja ja silittelyjä.

Uskon, että vielä vähän voimia kerättyään se jo haluaa lähteä ulos tarkistamaan reviirinsä. "Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja", se voi sitten - Mark Twainin sanoin - julistaa kulmakunnan muille nelijalkaisille. Ainakin yksi henki on vielä jäljellä ja siitä on nautittava täysin siemauksin!

Auringonpaisteessa nautiskelua parin kesän takaa.

Kerro kerro kuvastin

Vessan armoton valaistus ja peilikuva aamuisin ja varsinkin huonosti nukutun yön jälkeen osoittaa, että neljäkymppisen naisen kasvot eivät enää muistuta teinitytön naamaa. Sydämenmuotoiset kasvot ja korkeat poskipäät ovat kokeneet maan vetovoiman vaikutuksen - sen mitä nuoremmat kanssasisaret eivät koskaan usko kohdalleen iskevän - ja valahtaneet alaspäin. Sama ilmiö tietysti tapahtuu muuallakin kropassa, mutta siitä ehkä joskus toiste. Tai ehkä parempi että ei. Naururyppyjä on vaikkei nauraisikaan, ja kummia juonteita on muutenkin ilmestynyt naamaan. Tervetuloa, keski-ikä!

Olin pitkään "babyface", joka näytti ikäistään nuoremmalta. Baariin mennessä siis piti aina olla paperit mukana. Sain esikoiseni 25-vuotiaana, ja vauvan kanssa liikkuessani jouduin joskus vakuuttamaan ihmettelijöille, että en todellakaan ole mikään teiniäiti. Nuorena asia harmitti, vähän myöhemmin imarteli. Vuosien varrella tilanne on kyllä tasaantunut, ja on ollut pakko sopeutua siihen, että minäkin vanhenen - hitaasti mutta varmasti.

Onneksi on keinoja edes yrittää näyttää vähän paremmalta kuin se aamuinen väsähtänyt ilmestys peilissä. Jos ei halua näytellä saunapuhdasta naamaansa ihmisten ilmoilla, voi turvautua meikkaamiseen. Parasta olisi, jos osaisi meikata niin, ettei näytä laitetulta, mutta kuitenkin hyvältä. En vielä tiedä, miten se onnistuu. Nuorena riitti, kun veti mustat kajalit silmien ympärille, nyt pitäisi kai nähdä vähän enemmän vaivaa.

Sosiaalisessa mediassa - siis lähinnä facebookissa - ollessani olen huomannut, että mikään ei oikeastaan ole sitä miltä näyttää. Ihmiset näyttävät profiilikuvissaan yllättävän kauniilta ja nuorekkailta. Olisiko kuvankäsittelyllä ehkä hieman osuutta asiaan? Kummasti ovat kuvat sumuisia ja hämyisiä, ihan kuin jotain yritettäisiin peitellä... Itse suosin kuvia, joissa näyn vain osaksi, tai jotka on otettu ollessani parhaimmillani - eli parikymmentä vuotta sitten.

Ulkonäkökeskeinen yhteiskunta ei suosi vanhenevia naisia. Sinänsä epäreilua, että jostain syystä miehet muka vaan paranevat vanhetessaan - paitsi ehkä Putin, joka omasta mielestään tarvitsi kasvojenkohotuksen voidakseen aloittaa maailman valloittamisen tosissaan. Kauneusleikkaukset ovat tätä päivää, ja varsinkin julkkiksilla on paineita näyttää kauniilta ja nuorilta. Mielestäni monilla nuoruuden tavoittelu on kyllä mennyt överiksi. Kenen mielestä kuningatar Silvia, Madonna tai vaikka ihan suomalaisittain Eija-Riitta Korhola näyttää nykyään luonnollisen kauniilta? Ja heillä sentään leikkaukset ovat ilmeisesti onnistuneet.

Myös muotisuunnittelija Donatella Versace on laittautunut "kauniiksi".

Väitänkin, että luonnollisesti vanhentunut, terveellisiä elintapoja noudattava nainen on paljon kauniimpi kuin kauneusleikkauksissa käynyt, vahanukkemaisen näköinen ikuisen nuoruuden tavoittelija. Ehkä se todellinen kauneus juuri kumpuaakin sieltä eletyn elämän juonteista?

Enemmän kuin huone

Huone oli pieni, mutta se oli nähnyt kaikenlaista. Talon entiset asukkaat olivat säilyttäneet siellä mm. vanhoja kodinkoneita - ja koiraa. Joku lapsikin oli paperin puutteessa taiteillut kuulakärkikynällä lattiaan. Nykyisillä asukkailla huone oli ensin työhuoneena ja sen jälkeen sen sai omakseen vanhin poika. Kulahtaneet tapetit revittiin pois ja osa seinistä maalattiin pojan silloisella lempivärillä, turkoosilla. Äiti yritti myös maalata seinään valkoisia delfiinejä vähän niin kuin boordiksi, mutta huomasi onneksi jo alkuvaiheessa, ettei moinen näpertely ollut häntä eikä hänen hermojaan varten.
 
Vuodet kuluivat, pikkupojasta kasvoi nuorimies. Ylioppilasjuhlien aikaan oli jo pientä haikeutta ilmassa, sillä pojan tiedettiin todennäköisesti lähtevän syksyllä muualle opiskelemaan. Jopa huone vaistosi, että mullistuksia oli tulossa ja vuosien varrella nurkkiin ja hyllyihin kerääntyneet roinat saisivat pian kyytiä. Poika ei nimittäin ollut mikään siivousintoilija - päinvastoin. Välillä äiti pelkäsi, että jossain huoneen nurkassa oli kehittymässä ihan uusi eliölaji, joka evoluution myötä voisi olla vaaraksi ihmiskunnalle. Mutta kun tuli aika muuttaa, rojut menivätkin vauhdikkaasti jätesäkkeihin ja tärkeimmät tavarat muuttolaatikoihin. Lopulta huoneeseen jäi vain muutama hylätty huonekalu.
 
Jonkin aikaa huoneen tyhjyys kuvasti tunnetta, joka äidillä oli lapsen muutettua. Vaikka uskoikin lapsen pärjäävän, tuntui silti, että jotain oleellisen tärkeää puuttui. Kissakin vaelteli huoneessa ihmeissään, mutta väsyi ja tyytyi kokeilemaan uusia nukkumapaikkoja.

Huone ei kuitenkaan ehtinyt kauaa ihmetellä tyhjyyttään, kun siellä alkoi tapahtua.
 
Kaikki alkoi äidin näennäisen viattomasta ehdotuksesta maalata tummunut mäntykatto valkoiseksi. Isä lupasi maalata sen, mutta huomasi, että ehkä vanhan muovimaton päälle voisi samalla asentaa laminaatin. Tarkemmin katsottuna seinät näyttivät aika nuhjuisilta uuden katon ja lattian rinnalla, joten ei muuta kun ostamaan lisää maalia... Viimein isä alkoi epäillä, että äiti oli juoninut kokonaisvaltaisen remontin niin, että se jollain kummalla tavalla vaikuttikin isän idealta. Äidin mielestä vihjaus oli törkeä - hänhän oli ehdottanut vain katon maalausta. Huoneen valmistuttua keskimmäinen poika muutti sinne ja sai kauan kaipaamansa oman huoneen.
 
Huoneen edelliseen asukkaaseen verrattuna nykyinen on suorastaan askeettinen minimalisti. Seinille ei saa ripustaa mitään, ei edes avohyllyjä rojua keräämään. Kaikki tavara on suljettujen ovien takana tai laatikoissa piilossa. Päiväpeitto ja sivuverhot on pojan mielestä turhuutta. Ei ihme, että huoneessa kaikuu.

Mielenkiintoista nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tuolle pienelle huoneelle. Muuttuuko se kenties jossain vaiheessa takaisin työhuoneeksi? Vierashuoneeksi? Vai äidin haaveilemaksi kirjastohuoneeksi? Blogin kirjoittamiseen huone ainakin sopisi vallan mainiosti.