Yksi ääni muiden joukossa

Vaalien lähestymistä ei ole voinut olla huomaamatta. Lehdet pursuavat naamoja, numeroita ja lupauksia. Puolueiden johtajat kertovat kauniita ajatuksia ja mielipiteitä siitä, miten asiat on tehtävä. TV-mainoksista minulle on lähinnä jäänyt mieleen se, että pääministeri ei käytä pyöräillessä kypärää.

Yleensä olen ollut kiinnostunut vaaleista ja äänestämisestä. Kuitenkaan nämä vaalit eivät ole kiinnostaneet minua läheskään yhtä paljon kuin edelliset. Ehkä vaaleja on viime vuosina ollut liikaa? Tai sitten olen tullut entistä kyynisemmäksi ja kyllästynyt turhiin lupauksiin. Olen aina aika helposti löytänyt mieleiseni ehdokkaan, mutta tällä kertaa on ollut vaikeampaa. Monet muut ovat kuitenkin jo valintansa tehneet, sillä ennakkoon on äänestänyt yli miljoona suomalaista.

Millä perusteella valinta pitäisi tehdä? Olen vastannut muutaman vaalikoneen kyselyyn, mutta saanut niistä mielestäni ihan kummallisia vastauksia. Olen myös tutkinut lehdistä eri puolueiden ehdokkaita ja naamoja. Jäisikö joku mieleen ulkonäön perusteella? Valitettavasti kuvat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä - samanlainen mairea hymy samassa asennossa otetuissa tylsissä kuvissa. Joitain epäonnistuneita otoksiakin joukkoon mahtuu ja ne jäävät kyllä mieleen, lähinnä negatiivisessa mielessä. Äänestäisinkö naista, jonka kuva on kai viime tinkaan jostain repäisty lomakuva: silmälasit on vetäisty takkuisten hiusten päälle ja naamasta näkyy, että joko hän on todella elämäänsä kyllästynyt tai kovassa krapulassa? Yhtä hyvin voisin äänestää lempinumeroani tai laittaa silmät kiinni ja ottaa listasta sen ehdokkaan, johon sormi osuu. Aku Ankkakaan ei välttämättä olisi huonoin vaihtoehto ja ainahan voi jättää myös tyhjän lapun.

Yksi ehdokas jakoi postin mukana kotiin pienen ruisleivän. 11-vuotiaani mielestä leipä oli liian kovaa ja minulta olisi luultavasti lohjennut paikka hampaasta sitä syödessä, mutta olisiko tuo mukavaksi tarkoitettu ele kuitenkin äänen arvoinen?


 

Luulen, että aika moni äänestää yhtä heppoisin perustein kuin minäkin. En seuraa kovinkaan tarkasti kunnallispolitiikkaa. En tiedä, kuka on ollut vastuussa esim. koulujen lakkauttamisista tai muista ikävistä asioista ja kuka taas on ehkä tehnyt jotain hyvää. Ääneni siis saa joku, joka vaikuttaa mielestäni hyvältä tyypiltä tai saa huomioni jollain muulla tavalla. En ole vielä äänestänyt enkä ole varma, äänestänkö ollenkaan. Minua siis saa vielä lahjoa - vaikka tuoreella pullalla!   

Laiskan äidin siivouspäivä

 

Laiska äiti ei pidä siivoamisesta. Hänen mielestään viikonloppuna voi tehdä mukavampiakin juttuja kuin uhrata vähäisiä vapaapäiviä siivoamiseen. Paljon hauskempaa on käydä sauvakävelemässä, lysähtää sohvan nurkkaan lukemaan kirjoja tai surffailla netissä. Yleensä kuitenkin laiskakin äiti yrittää siivota kerran viikossa, sillä hän tietää, että säännöllinen siivoaminen on helpoin tapa pitää koti siistinä mahdollisimman vähällä vaivalla. Laiskan äidin normaaliin viikkosiivoukseen kuuluu imurointi, pölyjen pyyhkiminen ja vessojen pesu. Jos häntä oikein kovasti laiskottaa, saattaa imurointi vaihtua pikaiseen lakaisemiseen. Joskus - kuten ennen lasten syntymäpäiviä, rippijuhlia tai joulua - hänenkin on tsempattava, ja silloin viedään mattoja ulos, mopataan lattiaa ja pyyhitään pölyjä sieltäkin mihin ei näe.

Laiska äiti ei kuitenkaan ole stressitön tai rento äiti, vaan jossain hänen aivolohkossaan tykyttää syyllisyys ja ikävä tunne siitä, että pitäisi siivota. Niinpä hän, siis yleensä kerran viikossa ja vetkuttelun jälkeen, päättää hoitaa ikävän velvollisuuden pois alta ja tarttuu toimeen. Silloin ei laiskuudesta näy jälkeäkään ja muun perheen kannattaa olla pois jaloista, sillä äiti haluaa saada siivouksen nopeasti ohi ja imuroi hiki päässä ja verenmaku suussa niin nopeasti kuin mahdollista. Hän ei ymmärrä, miksi siivoamiseen pitäisi liittää viihtyvyyttä lisäävää oheistoimintaa, kuten musiikin kuuntelua tai viinin lipitystä (jotkut kuulemma harrastavat sitä, jotta saisivat siivoamisen tuntumaan mukavammalta), hän haluaa vain saada puhdasta jälkeä ja pian! Viihtymisen voi hoitaa sitten muulla ajalla, ja äidin mielessä siintääkin jo kylmä olut, jonka ehkä voisi urakan jälkeen siemaista.

Lapset siivoavat huoneensa itse - tosin melko rennolla otteella. Niinpä silloin tällöin äidin pitää siivota jälkeläistensäkin huoneet perusteellisesti. Hän tietää, missä villakoirat lymyilevät, ja muistaa ennen esikoisen sängyn alustan imurointia kerätä talteen kaikki ne 12 pölyistä sukkaa ja muutaman kadonneen t-paidan, jotka sieltä aina löytyvät. Joskus joku sukka on salakavalasti imeytynyt pölynimuriin ja jäänyt tukokseksi keskuspölynimurin putkistoon. Silloin äiti hermostuu ja apuun - yleensä autotallista - hälytetystä isästä kuuluu kirosana jos toinenkin, kun hänen pitää kiivetä kesken moottoripyörän rassaamisen ahtaalle välikatolle putkea avaamaan ja sukkaa metsästämään.

Joskus äiti haaveilee kotona käyvästä siivoojasta. Myös robotti-imuri kuulostaa mielenkiintoiselta - tosin äidin suupieliin nousee hymy, kun hän miettii, miten kissat ihmettelisivät nurkissa pyörivää kapinetta. Toisaalta kun tarkemmin ajattelee, siivoaminen ei vie kovin paljon aikaa ja sen jälkeen jopa laiskalle äidille tulee hyvä ja itseensä tyytyväinen olo. Koti on siisti ja puhdas, ainakin vähän aikaa.

Elämää rillipäänä

"Mähän näen nyt kaikki ihan HD:na!" hihkui 11-vuotias poikani saadessaan silmälasit viime keväänä. Poikani oli niin innoissaan tarkasta näöstä, että käytti aluksi silmälaseja kaiken aikaa eikä vain koulussa taululle tai kotona telkkaria katsoessa niinkuin hänelle suositeltiin. Alkuinnostus on kyllä nyt laantunut ja poika ottaa silmälasit kotelosta esille vain tarvittaessa. Kiva kuitenkin, että lapseni asenne silmälaseja kohtaan on ollut positiivinen.

Itsekin sain silmälasit jo ala-asteella, mutta olin siitä huomattavasti vähemmän innostunut kuin lapseni. Toki oma elämäkin kirkastui kun näin tarkemmin, mutta silmälaseja pidin vain silloin kun välttämättä tarvitsin. Peruskoulun jälkeen näköni oli jo sen verran huono, etten enää tuntenut vastaantulevia ihmisiä ja kuljin koko ajan kuin sumussa - silmälasejahan en voinut tietenkään pitää kuin kotona tai koulutunnilla silloin kun piti nähdä taululle tai piirtoheittimelle. Sain piilolinssit lukiossa ja seuraavat vuodet kuluivatkin piilolinssien ja niiden tarvitsemien litkujen kanssa lotratessa. Linssejä ei olisi saanut pitää kuin 10 tuntia päivässä, mutta taisin aina pitää niitä liikaa ja silmät oli jatkuvasti kuivat tai kirvelevät. Mutta mitäpä en olisi tehnyt kauneuteni vuoksi! Kun sain lapsia, piilolinssinkäyttöni väheni ja jäi viimein kokonaan pois. Käytännöllisyys voitti turhamaisuuden.

Nykyään minulle on ihan luonnollista olla koko ajan silmälasit päässä enkä tunne enää olevani vähemmän viehättävä näin. En edes haaveile laserleikkauksesta. Sitäpaitsi silmälaseilla saa mukavasti pienet rypyt ja meikkaamattomat silmät piiloon! Asenne silmälaseja kohtaan on muutenkin nykyään ihan erilainen kuin ennen. Ennen silmälasit oli välttämätön paha ja laseja pitävät miellettiin tylsiksi nörteiksi. Nyt lasit on monille tärkeä asuste, joka valitaan tarkkaan. Joillakin on useita erilaisia silmälaseja eri tilanteisiin ja silmälaseja käyttävät sellaisetkin, jotka eivät niitä tarvitse. Malleja on vaikka minkälaisia, joten ihmisillä todellakin on vara valita yksilölliset lasit. Itse pidän yksinkertaisista kehyksistä ja ohuiksi hiotuista linsseistä.

Silmälasit keksittiin Italiassa 1200-luvulla. Tajuttiin, että lasia hiomalla saatiin aikaan näköä parantavia linssejä. Jo sitä ennen arabeilla oli suurennuslaseja ja keisari Neron kerrotaan katselleen gladiaattorikisoja smaragdin läpi. Onneksi elän tätä aikaa. Entisaikaan huononäköisten elämä on varmaan ollut ankeaa ja rajoittunutta.

Jotkut ihmiset tunnetaan silmälaseistaan ja niistä on tullut peräti tavaramerkki joillekin. Kukapa ei muistaisi John Lennonin käyttämiä pyöreitä laseja tai Elton Johnin teatraalisia viritelmiä. Kekkonen nähtiin aina jykevissä, paksusankaisissa laseissa. Sofi Oksanen on totuttu näkemään jo vuosia samanlaisissa, pyöreissä laseissa. Valitettavasti myös Mikko Alatalon siniset kehykset taitavat olla piirtyneinä useimpien verkkokalvoihin.



Meitä rillipäitä on meidän perheessä tällä hetkellä kaksi. Vitsailinkin pojalle, että me kaksi näytetään nyt tosi viisailta lasiemme kanssa. Poika vastasi siihen sarkastiseen tapaansa, että "niin, vaikka oikeesti ollaan ihan tyhmiä"...  Luulen kuitenkin, että kohta saadaan seuraamme kolmaskin rillipää, miehellä nimittäin näyttäisi välillä olevan vaikeuksia aamulehden lukemisen kanssa... 

Naapurisopua

Naapurustomme on aika rauhallinen. Kukaan ei huudata musiikkia, moottorisahaa tai ruohonleikkuria myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Aika harvinaista on myös, että jonkun luona juhlittaisiin metelöivästi aamuun asti. Mopon ääniä kantautuu joskus iltamyöhään ikkunasta sisään ja jokunen koirakin joskus innostuu täysikuuta ulvomaan, mutta se lienee normaalia elämää. Trampoliinin kitinä kuuluu kesäiltoihin siinä missä harmonikasta innostuneen naapurin satunnainen soitantokin. Osan naapureista tunnemme hyvin, osaa emme ollenkaan. Aika tyypillistä omakotialuetta siis, luulisin.

Kun omat ja naapurien lapset oli pieniä, tonttien rajat ikään kuin hämärtyivät ja lapsia sekä aikuisia kulki pihoilta toisille. Aina jonkun pihalla tapahtui jotain mitä kaikki kokoontuivat katsomaan, ja lapsia juoksenteli edes takaisin. Lasten kasvaessa ja naapureiden vaihtuessa samaa yhteisöllisyyttä ei enää ole ollut, ja sitä on joskus ikävä. Uudet naapurit pystyttivät aitoja entisten kulkureittien päälle (mikä tietysti olikin heidän oikeutensa), joten nyt ei naapuriin niin vaan piipahdetakaan takapihan kautta.

Mitään suuria tunteita nostattavia riitoja - joista saa lukea lehdistä - ei meillä ole naapurien kanssa ollut. Tosin kerran kiisteltiin rajan tuntumassa kasvaneesta männystä, jonka mieheni kaatoi ja kaatamisen jälkeen naapuri väittikin puun kuuluneen hänelle. Asia sovittiin niin, että me saimme puun ja lisää valoa tontille, naapuri lompakossamme olleet setelit... Tästä tapauksesta viisastuneena puunkaatohommia on nykyään mietitty vähän tarkemmin ja itse kaataminenkin jätetty ammattilaisille.

 
Kaksi vapaana ulkoilevaa kissaa meillä kuitenkin on, ja vaikka kukaan naapuri ei suoraan ole kissoista mitään negatiivista sanonutkaan, uskon että joitain saattaa harmittaa kaksikon vierailut pihalla. Leikattujen kissojen pissa ei haise, mutta ei ehkä ole hauskaa, jos kissa on kaivellut kukkapenkkiä tai jättänyt karvaisen kuopan nukuttuaan pihakalusteiden pehmusteilla. Tai mennyt raolleen unohtuneesta ikkunasta auton penkille nukkumaan... Hiiret ja myyrät kissat kuitenkin pitävät kurissa. Toinen kissamme on niin innokas hiirten metsästäjä, että kerran se kantoi suussaan kotiin näytille kokonaisen hiirenloukun, jossa retkotti kuollut hiiri. Hämmennyin niin, että hautasin hätäpäissäni hiiren loukkuineen pihalle. En vieläkään tiedä, kenen pihasta se oli kotoisin, mutta jos joku tunnistaa tapauksen omakseen, olen valmis korvaamaan kadonneen loukun!

pieni suuri hiirten metsästäjä valppaana

Tähän kirjoitukseen sain idean pannuhuoneen remontista. Aikaisemmin meiltä nimittäin tuli pannuhuoneessa puita polttaessa niin paljon savua, että koko lähitienoon yllä leijui sankka savuverho ja hävetti suunnattomasti, jos naapureilla oli silloin narulla pyykkejä kuivumassa tai petivaatteita tuulettumassa. Nyt kun puukattila on uusittu, tällaista ongelmaa ei enää pitäisi olla. Meistä on nyt varmaan tullut piirun verran parempia naapureita - ainakin toivon niin!
 

Karkkipäivä

 

Lapsena minulla oli karkkipäivä lauantaisin. Karkit oli ostettu jo edellisenä iltana, ja aamulla heti herättyäni hain karkit ja söin ne yhtä kyytiä loppuun asti - usein jo ennen vanhempieni heräämistä. Silloin(kaan) en pystynyt säästämään herkkuja vaan ne piti syödä kaikki heti.

Olen jatkanut karkkipäiväperinnettä myös lapsilleni. Yhä edelleen ostan lauantain kauppareissulta kaikille lapsille lauantaikarkit, vaikka vanhin poika on jo lukiossa ja nuorinkin viidennellä luokalla. Teinien mielestä tapa on jo vähän naurettavakin (osaavat kuulemma itsekin ostaa omat karkkinsa), mutta eivätpä ole kertaakaan kieltäytyneet tuomisistani! Pienempänä lapsille oli tärkeää olla mukana valitsemassa karkit ja irtokarkkien ostaminen vasta tarkkaa hommaa olikin. Sovittu grammamäärä punnittiin tarkasti niin ettei yksikään gramma jäänyt käyttämättä ja mikä tärkeintä, ettei veli vaan saanut enempää kuin itse!

Karkkipäivä vapautti minut kaupassa ruinaavista ja itkevistä lapsista. Pelisäännöt oli kaikille selvät: lauantaina sai karkkia, muulloin ei. Mutta mikä auttaisi aikuisen karkkinälkään? Kun on vapaus valita itse oma karkkipäivänsä niin yhtäkkiä niitä onkin monta viikossa! Heikkouteni on suklaa, mutta irtokarkitkin maistuvat. Illalla telkkarin ääressä on vaarallinen hetki, kun kädet on vapaat pistelemään karkkeja tai suklaanpaloja suuhun. Ja kukapa nyt porkkanoita popsisi jos tarjolla on Fazerin sinistä. Valitettavasti mies on vähintään yhtä perso makealle kuin minäkin, ja mies on myös se, joka saattaa vielä yhdeksän jälkeen illalla lähteä huoltoasemalle suklaata ostamaan kun tulee sellaisen himo.

 

Olen kuullut, että on yleinen ongelma syödä herkkuja salassa lapsilta. Vanhemmat haluavat tietenkin olla hyvänä esimerkkinä lapsille eikä silloin sovi paljastaa herkuttelevansa harva se ilta. Silloin kun lapset on pieniä, herkutella voi lasten nukkumaanmenon jälkeen. Mutta mitä tehdä sitten kun lapset kasvavat ja saattavat mennä nukkumaan vasta vanhempien jälkeen? 

Karkkeja voi tietenkin piilotella jossain kaapissa ja hakea sieltä pienissä erissä olohuoneeseen, mutta silloin tv-ohjelman seuraaminen saattaa kärsiä. Ja jos on kissa sylissä nukkumassa, ei siitä voi noin vaan irrottautua karkki- tai suklaanhimoaan tyydyttämään. Paremmaksi ratkaisuksi on ainakin meillä osoittautunut sohvatyynyjen käyttö. Niiden taakse on kätevä piilottaa karkkipussi tai suklaalevy, sillä tyyny on nopea laittaa karkkien eteen silloin kun lapsi tulee yllättäen samaan huoneeseen. Fiksu lapsi tosin haistaa herkut ja saattaa kuulla rapinaa, joten ihan takuuvarma temppu ei tuokaan ole... Meilläkin näyttäisi välillä aivan siltä, kuin lapset katsoisivat huvittuneina meitä ja rapisevia sohvatyynyjä kun luulemme huijaavamme heitä...

Tänään on kuitenkin lauantai ja saa rapistella oikein luvan kanssa. Hauskaa karkkipäivää!

Remontoinnin ihanuutta...

Meillä remontoidaan. Olisi ihanaa kertoa, että meille tulee uudet keittiönkaapit - niin juuri, niiden vanhojen ja kuluneiden mäntykaappien tilalle, mutta mitä vielä, meneillään on pannuhuoneremontti! Voiko tylsempää remontin kohdetta ollakaan, kuin melkein 30 vuotta vanhan lämminvesivaraajan ja puukattilan vaihto? Pitää vissiin remontin valmistuttua viedä vieraat pannuhuoneeseen ihastelemaan uuden varaajan puhdasta pintaa ja huoneen fiksua tilaratkaisua, jos haluaa esitellä uutta. Tai ehkä ei sittenkään.

Tällä hetkellä kaikki on vielä kesken. Ihan itse tyhjensimme vanhasta varaajasta 2000 litraa vettä pois. Opin samalla uusia asioita, kuten että vuonna 1984 varaajaan laitettu vesi haisee nyt ihan törkeän kamalalle kun sitä lappaa ämpärillä pois! Lasten mielestä haju muistutti kaalisoppaa. Tosin nuorimmainen siinä vähän aikaa vettä kanneltuamme iloitsi, että hajuunhan on jo tottunut. Minä taas mietin, että pinttyyköhän kuvottava lemu meihin pitemmäksikin aikaa. Onneksi työkaverit eivät ainakaan tänään vieroksuneet. Mies teki kuitenkin raskaimmat ja likaisimmat hommat, eli hajotti vanhat laitteet ja vei pois uusien tilalta.

Tänään kaksi pakettiautoa ja pieni traktori kurvasi aamutuimaan pihallemme, ja ammattimiehet tulivat jatkamaan aloittamaamme työtä. Toivoin, että töistä tullessani homma olisi tehty, mutta aika keskeneräiseltä vielä näyttää. Mutta ehkä huomenna sitten... Lisäksi huomasin, että remonttimiehet olivat muokanneet traktorilla takapihaa kuopalle ja näin antaneet ystävällisesti meille sysäyksen laittaa keväällä piha uusiksi. No onhan siitäkin joskus puhuttu, joten ehkä tekivät meille palveluksen.

Remontin aikana ei tule lämmintä vettä. Vettä siis lämmitetään vedenkeittimessä ja hellalla, jotta siitä voi sekoittaa pesuvadissa kylmän veden kanssa pesuvettä. Ja meitähän on viisi henkeä, joten lämmitettävää riittää. Teinit tosin olivat rohkeita - tai laiskoja, sillä heidän olisi itse pitänyt lämmittää oma vetensä - ja kävivät jääkylmässä suihkussa. Äsken huomattiin myös, ettei astianpesukonekaan toimi ilman kuumaa vettä, joten myös astianpesuvesi pitää lämmittää ja astiat pestä käsin. Olisinpa tiennyt tuon ennenkuin ehdin kerätä koneen täyteen likaisia astioita.

Olen niin mukavuuksiin tottunut, että tämmöinen muutaman - toivottavasti vain muutaman - päivän mittainen epämukavuus ja alkeellisuus ärsyttää. Ja miten tärkeää lämmin vesi onkaan! Seitsemän vuotta sitten teimme sauna- ja kylppäriremontin ja silloin olimme ilman suihkua ja pyykinpesukonetta viisi viikkoa! Aika tuntui ikuisuudelta ja toisten nurkissa ja mökillä peseytymisen jälkeen osasi tosi paljon arvostaa omassa suihkussa ja saunassa käymistä. Nyt tuntuu, ettei jaksaisi odottaa muutamaa päivääkään, mutta eiköhän tämä tästä iloksi muutu! Ja jos vaikka sitten voisi alkaa suunnittelemaan sitä keittiöremppaa :)