Tarua ja totta

"Äiti, myönnä nyt jo, ettei joulupukkia ole olemassakaan!", intti kuopukseni äskettäin. No en tietenkään myönnä - koskaan - sillä haluan itsekin uskoa joulupukkiin! Samoin kuin joulu- ja kotitonttuihin, noitiin, keijuihin ja haltioihin. Oma pieni kotitonttu olisi ainakin kiva. Se voisi asustella välikatolla ja samalla pitää kotia silmällä. Aikansa kuluksi se voisi tehdä pieniä kotihommia - laiskan äidin avuksi. Joulutonttujen pikkuiset huopatossunjäljet ikkunoiden alla lumessa ei minua haittaisi. Tosin alituinen tarkkailu voisi välillä olla kiusallista. Puhumattakaan siitä, että koko ajan pitäisi olla kiltti - mitenköhän niin monet lapset onnistuvat siinä? Olen kuullut ainoastaan yhdestä lapsesta, joka oikeasti sai jouluna lahjaksi risuja.

Vampyyrit ja ihmissudet ne vasta mielenkiintoisia hahmoja ovatkin. Enää niitä ei tarvitse pelätä, niinkuin tämä tyttö teki esim. vuodelta 1981 olevan Ulvonta-elokuvan aikaan. Nythän tuokin elokuva näyttäisi tosi koomiselta, mutta silloin lapsena pelotti hirveästi. Mutta nyt ainakin vampyyrit ovat muotia. Vampyyreita ei enää pelätä vaan niihin rakastutaan. Sookie Stackhouse -kirjani olen minäkin lukenut ja jotkut taruolennot on noiden tarinoiden myötä muuttuneet mielessäni ihan erilaisiksi. Perinteinen kreivi Dracula ei aiheuta muuta kuin puistatusta, mutta kun kuvittelee mielessään coolin vampyyrikomistuksen, vaikutus onkin aivan erilainen... Kirjoja lukeneet tai True blood -sarjaa seuranneet ymmärtävät mitä tarkoitan :)

Myös Harry Potter -kirjojen ja elokuvien myötä noidat, velhot ja muut fantasiahahmot ovat taas tulleet muotiin. Monet lapset, nuoret (ja minä!) haluaisivat kokea Tylypahkan ihmeellisen maailman ja taikuudet. Mukava olisi tuntea joku, joka taikasauvan heilahduksella ja loitsuilla saisi aikaan kaikkea hyvää ja antaisi kyytiä pahiksille. Tai tietysti olisi vielä parempi, jos itseltä löytyisi maagisia voimia. Taru sormusten herrasta -trilogia on myös upeaa luettavaa ja katsottavaa.

Sellaisiakin olentoja on, joita en oikeasti haluaisi tavata. Esim. zombiesta on vaikea saada herttaista mielikuvaa. Vaikea kuvitella, että juttelisin mukavia ihmislihaa syövän elävän kuolleen kanssa - vaikka kaveri ei minua uhkaisikaan. Myöskään pimeässä vaanivaa mörköä en halua kohdata. Sen vuoksi yöllä pimeässä kissoja ulos päästäessäni tai vessassa käydessäni melkein pistän juoksuksi sänkyyn palatessani, ettei mörkö vaan nappaa minua! Vilkas mielikuvitus ei siis aina ole pelkästään hyvä asia, olen huomannut...

Tosielämän hyvät ja pahat voivat olla vaikeammin tunnistettavissa kuin saduissa. Miten tunnistaa - siis ilman telepaattisia kykyjä - internetissä vaaniva pedofiili tai hoksata, että ystävällisesti hymyileva naapuri onkin vaimonhakkaaja tai sarjamurhaaja? Eläminen olisi myös paljon helpompaa, jos tosielämässäkin hyvä voittaisi aina pahan!