Ei mikään muotiblogi

Se nyt on ainakin tullut selväksi, ettei tämä ole muotiblogi. Muutenhan kirjoittaja olisi kaikkea muuta kuin tämmöinen kotona mukavan lököttävissä collegehousuissa ja villasukissa hipsuttelija, joka ei töissäkään vaatteilla koreile. Farkut on päivän sana - joka päivä - kun olen kotini ulkopuolella muuten kuin lenkillä. Muotivaatteista ja kauneudenhoitotuotteista kertovat ja niitä mainostavat blogit ovat suosittuja, mutta niiden kirjoittajista saa aika pinnallisen vaikutelman.

Aloin kirjoittamaan blogia reilu vuosi sitten oikeastaan pelkästä kirjoittamisen ilosta, salanimelläkin vielä. Oli suuri kynnys jakaa linkki facebookiin tuttujen luettavaksi. Positiivinen palaute antoi lisää intoa kirjoittamiseen - no eiväthän tutut tietenkään kehdanneet haukkuakaan! Nykyään ei paljon nolota juttujen julkaisu, vaikka ehkä joskus pitäisi? Ovathan kirjoitukseni usein aika henkilökohtaisia. Vaikka aluksi lähinnä omaksi ilokseni vain kirjoittelinkin, on ollut kiva huomata, että blogillani on muitakin lukijoita kuin sukulaiset ja kaverit.

Minullakin on pinnallinen puoleni, kiinnostus sisustamiseen. Meillä kotona se ei kovin paljon näy, sillä uutta hankitaan vasta kun vanha menee rikki. Tästä syystä kotimme näyttää aina olevan jotenkin vaiheessa ja keskeneräinen, monen tyylin sekoitus. Pidän vanhoista huonekaluista ja tavaroista, mutta myös modernista tyylistä. Joitakin kirjoituksia olen meidänkin sisustamisesta ja remonteista julkaissut, esim. ihanan Boknäs-hyllyn tulosta meille. Luen sisustuslehtiä ja -blogeja ja katselen aiheeseen liittyviä ohjelmia televisiosta. Välillä kuitenkin tulee mieleen, että mitä sen jälkeen tapahtuu, kun kodin ulkonäkö on saatu täydellisesti vastaamaan omaa makua ja haaveita? Eletäänkö onnellisina täydellisessä kodissa vai tuleeko vastaan tyhjyys, kun haaveiltavaa ei enää ole?

En tunne oloani mukavaksi juhlissa, joissa joutuu pukeutumaan hienosti. Olo on epämukava hameessa tai mekossa. Mitä jos sukkahousut repeävät? Tai helma jää vessassa käydessä takaa sukkahousujen alle? Korkokengissä kävelykään ei minulta luonnistu. Vaikka osaankin nauraa itselleni, en välttämättä haluaisi itsestäni naurunalaista hienoissa juhlissa. Onneksi juhlia on harvemmin ja saa olla niissä iänikuisissa farkuissa. Kaikenlainen tärkeily ja hienostelu ei myöskään minuun vetoa, ja samaan sarjaan kuuluu small talkin puhuminen. Jos ei ole mitään sanottavaa niin miksei voi vain olla hiljaa?

Onnellisimmillani olen kotona oman perheen parissa. Parhaimpia hetkiä ovat ihan tavalliset arjen tapahtumat, kuten yhteiset ateriat tai hyvän elokuvan katsominen yhdessä. Aina ei teinienkään kanssa riidellä, vaan joskus on kiva jutella ja vitsailla päivän tapahtumista yhdessä. Eikä kyllä ole hassumpi hetki sekään, kun illalla sohvalla istuessa kissa tulee kehräten syliin nukkumaan. Silloin ei ole kiire minnekään.

Tällaisista ajatuksista, hetkistä ja tunnelmista saan aiheita blogiini. Kiitos lukijoille, toivottavasti jaksatte olla edelleen mukana!