Laiska äiti jouluisena

Laiskan äidin oli vaikea päästä joulutunnelmaan, vaikka - normaalista poiketen - hän siivosi paikat huolellisesti ennen joulua, viritti jouluvalot, kaivoi kaapista lasten pieninä tekemät koristetontut esille, ripusti himmelin kattoon, osti hyasintteja, vaihtoi punaiset käsipyyhkeet ja silitti punaisen pöytäliinan keittiön yleensä liinattomalle pöydälle. Ikkunoihin ei sentään jouluverhoja vaihdettu, se olisi jo ollut liian työlästä ja äidin mielestä täysin turhaa.

 
 
Joulufiilistä yritettiin hakea myös piparin paistosta. Äiti teki - valmistaikinasta tietenkin - pipareita nuorimman pojan kanssa, mutta piparit unohtuivat uuniin, kun äiti jäi katselemaan Emmerdalea ja poika pelaamaan pleikkaria. Joulutunnelma oli vähissä, kun sankka savupilvi alkoi nousta uunista ja tuloksena oli pellillinen mustuneita pipareita. Äidin itsetuntokin taisi vähän laskea ja kateus iskeä, sillä vanhin poika oli päivän aikana tekaissut piparkakkutalon, joka ei ollut palanut mistään ja näytti kerrassaan hienolta. Onneksi äidin ei tarvinnut tehdä juurikaan muita jouluruokia tai -leipomuksia, sillä laatikot ostettiin kaupasta ja kinkun paisto kuului isälle.

 
 
Jospa hyvä jouluelokuva saisi joulun tunnelman aikaan? Rare Exports, loistava valinta. Onneksi nuorin poika ei ole enää niin nuori, että olisi saanut elokuvasta pysyvän trauman, menettänyt uskonsa joulupukkiin (se on tapahtunut jo aiemmin) tai nähnyt seuraavina öinä painajaisia alastomista tontuista ja sarvipäisestä joulupukista. Äiti ja poika pystyivät jopa keskenään vitsailemaan, että tästähän se joulufiilis syntyykin :)
 
Joulu ei ole mitään ilman aitoa kuusta. Isä ja poika lähtivät reteästi metsään kuusta hakemaan, mutta palasivatkin K-Raudasta ostetun kuusen kanssa kotiin. Pakkohan heidän oli myöntää käyneensä kuusikaupassa, kun metsästä ei valmiiksi pussitettuja kuusia taida löytyä... Kuusi on kaunis, mutta karistaa kauheasti neulasia. Koska laiska äiti ei jaksa koko ajan imuroida tai lakaista lattiaa, neulasia on joka paikassa - jopa sängyssä! Lapset testasivat, että pelkkä puhallus kuuseen saa neulaset varisemaan!

  
Loppujen lopuksi joulusta kuitenkin tuli rauhallinen ja sopuisa, jopa tunnelmallinen perhejoulu. Aattoiltana jouluruoan, saunan ja lahjojen jaon jälkeen laiska äiti rojahti sohvan nurkkaan, nosti jalat pöydälle, viinilasin huulilleen ja mietti, miten joulussa kiteytyykin se kaikkein tärkein, yhdessäolo läheisten kanssa. Sen tunteen rinnalla kärähtäneet piparit tai kariseva kuusi ovat pikkujuttuja. 

No eipä pari kivaa joululahjaakaan pahitteeksi ole, joulun tunnelman kannalta. Äiti tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan saamiaan joululahjakirjoja, sillä kirjojen lukemisessa hän ei ole laiska. Perheen isä ei kuitenkaan tainnut olla kovin innoissaan saamastaan suurennuslasista. Äiti ajatteli (myönnetään, pilke silmäkulmassa), että alkavaan ikänäköön suurennuslasi olisi mitä hyödyllisin lahja, sillä optikolle isä ei tietenkään vielä voi tai kehtaa mennä. "Onko tää olevinaan jotenkin hauskaa?" isä ihmetteli paketin avattuaan. No onhan se, jos on huumorintajua.
 
Joulun aika ja koko vuosi alkaa kuitenkin olla lopuillaan ja laiska äitikin pohtii, viitsisikö tehdä uuden vuoden lupauksia. Ehkäpä niitä samoja kuin ennenkin: liikun enemmän, syön vähemmän suklaata, suhtaudun asioihin positiivisemmin? Tosin äiti on aina pitänyt rehellisyyttä tärkeänä ominaisuutena, ja onkin sitä mieltä, ettei kannata tehdä sellaisia lupauksia, joita ei voi pitää. Joten ehkä parempi vaan jatkaa samaan malliin, laiskana äitinä?

Eläimellistä eloa

Ostin tänään kauppareissulla paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen uuden seinäkalenterin. Kymmenen euroa ei ole suuri summa, mutta sillä auttaa kodittomia eläimiä - ja saa kivan kalenterin. Tuli hyvä mieli kaiken joulukohelluksen ja kulutusjuhlan keskellä. Luultavasti käyn myöhemmin ostamassa muutaman lisää ja annan niitä joululahjaksi.

Eläimet ovat olleet minulle tärkeitä ja suuri osa elämää pienestä pitäen. Varhaislapsuuteni ikimuistoinen kasvukumppani ja paras kaverini oli musta saksanpaimenkoira Anu, joka otettiin naapurissa olevaan mummolaan syntymäni aikoihin. En osannut pelätä tai aristella karvaista kaveriani, ja ehkä siksi Anu suhtautuikin suopeasti tekemisiini. Kuulemma oli suurta hupia näyttää vieraille, miten minä (pieni piltti) menin pokkana ottamaan lelun isolta vahtikoiralta, joka vartioi leluaan muristen kaikille muille.

pentulaatikossa pienten saksanpaimenkoirien kanssa 70-luvun alussa

Lapsena päätin, että minusta tulee eläinlääkäri. Itse en seuraavaa tapausta muista, mutta äitini kertoi, että oli mm. yllättänyt minut pihalla tekemässä ruumiinavausta (eli tökkimässä kepillä) kissan tappamalle hiirelle... Eläinlääkäriä minusta ei tullut, mutta eläimiä minulla on aina ollut ja tulee varmaan olemaankin. Olisi todella outoa, jos karvoja ei yhtäkkiä enää löytyisikään ruoasta ja vaatteista! Tai että ei tarvitsisikaan kesken yöunien mennä päästämään kissoja ulos tai sisään! Myös syli ilman siinä kerällä nukkuvaa lämpöistä kissaa olisi talvi-iltaisin ihan kummallinen olotila.

Teini-iässä tajusin turkiseläinten karmean kohtalon ja koin pahaa oloa niiden puolesta. Sisälläni asuu edelleen pieni kettutyttö, joka ei voi kuvitellakaan kulkevansa turkissa. Myös muiden tuotantoeläinten huonot olot ja kohtelu sekä lemmikkien pahoinpitelyt ja heitteillejätöt saavat minut pois tolaltani. Tunnen suurta vihaa ja halveksuntaa eläinrääkkääjiä kohtaan ja toivon, että eläimiin kohdistuvista rikoksista tulisi suurempia rangaistuksia. Hienoa, että Suomessa on Animalian ja Oikeutta eläimille -järjestöjen kaltaisia tahoja, jotka tarttuvat eläinten oikeuksien epäkohtiin. Arvostan suunnattomasti kaikkia eläinten hyväksi työtään tekeviä.

Tällä hetkellä perheemme eläimellisyyttä siis edustaa kaksi eläinsuojeluyhdistykseltä haettua kissaa. Toinen mietiskelee talven tuloa alemmassa kuvassa. Molemmat ovat omia ihastuttavia persooniaan, joita ilman ei pystyisi elämää kuvitella. Lasten kanssa olemme miettineet, ettei yksi koirakaan olisi joukon jatkona pahitteeksi, mutta sitä varten pitää vielä pehmittää isää - ja ehkä kissojakin ;)

Haiseva juttu

Jaan kotini neljän miespuolisen henkilön kanssa, joten mitkään pieruihin tai ulosteisiin liittyvät asiat eivät ole minulle vieraita. Mikään ei yhdistä pikkupoikia ja aikuisia miehiä enempää kuin pieruhuumori, ja olosuhteiden pakosta se on jopa minustakin joskus hauskaa. Olen ehkä taantunut noiden putkiaivoisten kanssaihmisteni kanssa... Nuorin poikani kysyi ihmeissään 4-vuotiaana, että piereekö muka naisetkin? Vastasin (totuudenmukaisesti, tietenkin) että kyllä, mutta paljon vähemmän kuin miehet.

 

Luultavasti miehet ja naiset kuitenkin piereskelevät suunnilleen yhtä paljon. Googlettamisen tuloksena sain tietää, että ihminen vapauttaa keskimäärin 0,5 - 2 litraa kaasua vuorokaudessa peräsuolen välityksellä. Kyllähän siinä saa jo muutaman kerran päivässä päästellä. Vanha sanonta kuuluu, että "kuka pierua pidättää, on sillä jotain salattavaa". Siitä en tiedä, mutta pierun pidättäminen voi ihan oikeasti olla epäterveellistä. Silloin suolistossa olevat myrkylliset kaasuainesosat voivat imeytyä takaisin kehoon ja rasittaa elimistöä.

Tutussa seurassa piereskely ei ole vaivaannuttavaa, mutta entäs jos paukku pääsee jossain muualla? Voi tietenkin esittää, ettei ääni tullut omasta takalistosta. Röyhkeimmät voivat yrittää vierittää syyn kaverin niskoille. Tai sitten voi käyttää Homer Simpsonin taktiikkaa, eli laittaa esim. autossa radion kovemmalle, niin hajut peittyvät äänen alle ;)

Ulostaminen ja siihen liittyvät hajut ja äänet ovat tietenkin aivan luonnollisia asioita. Ihminen on fiksusti suunniteltu kompostori, joka yleensä toimii aika hyvin. Omilla elämäntavoilla voimme vaikuttaa toimivuuteen yllättävän paljon. Saamme täällä sivistyksen keskellä olla myös iloisia nykyaikaisista vessoista ja viemäröinneistä. Emme huku paskaan tai sairastu siitä niinkuin kehitysmaissa on vaarana.

Eläinten ulosteet sen sijaan aiheuttavat suuria tunteita ja tunteenpurkauksia. Joka keväiset koirankakkakeskustelut ovat vakiojuttuja yleisönosastojen kirjoituksissa, samoin kuin vapaana kulkevien kissojen jätökset. Koska olen vannoutunut kissaihminen ja niiden vapauden rajoittaminen on mielestäni vastoin kissojen luonnetta, minua ei haittaa, vaikka joku kissa kävisikin tarpeillaan pensaani juurella. Kissat ovat siistejä ja peittelevät jätöksensä. Samaa ei voi sanoa siileistä. Muutamana kesänä olen seurannut meidän pihalla kulkevia siilejä ja niiden jälkeensä jättämiä kiekuroita. Kuinkahan moni kissa on saanut ihmisen vihat päällensä siitä syystä, että niitä kiekuroita ei uskota suloisten siilien tekosiksi...

Tällaisia ajatuksia tänään... Tarkoitus oli kirjoittaa joulun valmisteluun liittyvistä asioista, mutta ajatukset taisivat karata ihan muualle! Tätä ei voi lopettaa muuhun kuin Simpsoneista tutun Nelsonin toivotukseen: "Smell you later!".