Kielipoliisin tunnustukset

Kielioppivirheet ärsyttävät minua - etenkin yhdyssanavirheet. Mielestäni kaikille ihmisille pitäisi olla selvää, että esim. mustikkapiirakka, mäntymetsä tai junarata kirjoitetaan yhteen. Vähän vaikeampien sanojen, kuten tännepäin tai viimevuotinen, kirjoitusvirheet voi vielä jotenkin ymmärtää. Joskus yhdyssanavirhe muuttaa koko asian sisällön, joten kyse ei ole pienestä erheestä. Yhdyssanavirheiden näkemiseltä ei voi kukaan välttyä, sillä niitä löytyy päivittäin lehdistä, nettikirjoituksista, kauppojen ilmoituksista ja työsähköposteista.

En väitä, etten itse tekisi koskaan virheitä. En muista moniakaan kielioppisääntöjä, vaan kirjoitan niin kuin hyvältä tuntuu. Kunpa olisinkin kouluaikoina ollut kieliopista yhtä innoissani kuin aineiden kirjoittamisesta! Ehkä sitten olisin päässyt yliopistoon lukemaan suomen kieltä. Kerran jaksoin käydä pyrkimässä, mutta suuri suunnitelmani kompensoida kieliopin puutteet vapaan kirjoittamisen osiolla ei onnistunut. Voin siis vain kuvitella, miten taitava ja arvostettu suomen kielen tutkija tai kuinka innostunut äidinkielen opettaja minusta olisikaan voinut tulla. Tai olla tulematta. Mielessäni voin kyllä nähdä itseni punakynä kädessä aineita korjaamassa.

Tämä ei jaksanut kovasti kiinnostaa. Kuva pojan äidinkielen kirjasta.

Olen aina haaveillut kirjailijan urasta. Sinä Minä -lehti julkaisi teininä kirjoittamani novellin ja jopa maksoikin siitä joitakin kymmeniä markkoja. Menestyksestä hurmioituneena naputtelin sähkökirjoituskoneellani romaanin käsikirjoituksen ja lähetin sen kustantajalle. Vuoden kuluttua se lähetettiin postissa takaisin, mukanaan kohtelias lähete: "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovellu kustannusohjelmaamme." Tipahdin takaisin maan pinnalle vaaleanpunaiselta kirjailijan-pilveltäni, myönsin realiteetit ja lähdin opiskelemaan kaupallisia aineita.

Tallessa on sekä hylätty käsikirjoitus että lehti, jolle kirjoitukseni kelpasi. Ei niitä kyllä enää kehtaa lukea...

Romaaneja lukiessa ei yleensä tarvitse vaivata päätään kielioppivirheillä, vaan voi keskittyä pelkkään lukunautintoon. Ihastelen hienoja lauserakenteita ja taidokkaita virkkeitä. Joillakin vain on kirjoittamisen taito. Sofi Oksanen on hyvä esimerkki siitä. Olen suorastaan ahminut koko hänen tuontantonsa, eikä innostus tule siitä, että minua suuremmin kiinnostaisi Viron historia tai syömishäiriöisen ihmisen kuvaus, vaan tekstin sulavuus ja monimuotoisuus. Ulkomaisista kirjailijoista olen aina ihastellut John Irvingin rönsyilevää kirjoitustyyliä.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Minusta ei siis tullut suomen kielen asiantuntijaa, opettajaa eikä uutta Anja Snellmania tai Anna-Leena Härköstä. Sen sijaan minusta tuli virheitä bongaileva kielipoliisi, joka onnekseen löysi blogimaailman ja on päässyt sitä kautta purkamaan kirjoittamispakkomiellettään. Kustannusyhtiöt voivat siis huokaista helpotuksesta - minulta ei ole tulossa kustannusohjelmaan soveltumatonta käsikirjoitusta. Ainakaan vielä.

Huonoja häviäjiä

En taida tietää yhtään lasta, joka ei joskus kiukuttelisi tai suuttuisi hävitessään pelissä tai jossain muussa kilpailussa. Ekaluokkalaisten hiihtokilpailussa vielä saatetaan jäädä odottamaan takaa tulevia kavereita, mutta aika varhaisessa vaiheessa lapsi ymmärtää voittamisen ja häviämisen eron ja haluaa olla paras. Temperamentista riippuu, miten häviöön suhtaudutaan. Yksi heittelee Monopolin pelinappulat ympäri huonetta (tai ne suksisauvat ladun varteen), toinen murjottaa ja kolmas väittää, että muut ovat huijanneet.

Itse en muista olleeni edes lapsena kilpailuhenkinen, mutta omat lapseni ovat erilaisia. Heidän ollessaan pieniä piti joskus tahallaan tekeytyä huonoksi ja hävitä pelejä, jotta saisi hymyn lasten huulille. Kasvatuksen kannalta se ei ehkä ollut kovin viisasta, mutta vaikutti silloin järkevältä toimintatavalta. Isompien lasten kohdalla huijaus ei tietenkään enää mennyt läpi. Teinien kanssa jokainen hetki on arvoitus. Kun 17-vuotias pelaa huoneessaan tietokonepeliä, niin kyllä kuulee suljetun ovenkin takaa, miten peli etenee. Häviön uhatessa säälin näppäimistö-rukkaa, joka joutuu kestämään turhautuneet hakkaamiset. Kovilla ovat myös pelikavereiden korvat, jotka varmasti soivat mikkiin huutamisen seurauksena. Silloin ei kannata mennä kyselemään kuulumisia - tai pyytää pelaamaan kanssaan Unoa.

Ei niin yksinkertaista peliä, ettei sitä pelatessa joku voisi suuttua.

Keilaamisessakin on omat riskinsä. Koko perheen hauska keilahetki saattaa hetkessä muuttua tiuskimiseksi ja murjottamiseksi. Joskus joku on jopa alkanut riisua keilakengännauhojaan ja halunnut luovuttaa, kun peli ei olekaan kulkenut toivotulla tavalla. Yksi pojista ei halua, että häntä kehutaan - ei vaikka hän saisi täyskaadon. Eli kun viereisellä radalla keilaa onnellisen oloinen perhe toisiaan kannustaen ja ylävitosia heitellen, meidän radalla vääntää hiki päässä synkkä porukka, jolta ei liiemmin kehuja toisilleen heru. Ainakin kehumista yrittänyt vaimennetaan nopeasti vihaisilla katseilla.

"Tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen." -hokema ei siis liene iskostuneen kovinkaan hyvin tajuntaamme. Lasten jalostamattomat pettymyksen ilmaukset ovat vielä ymmärrettäviä, mutta aikuisten tulisi olla järkeviä ja suhtautua elämän pettymyksiin ja häviöihin tyynesti. Niinhän sitä luulisi. Taitaa meidänkin perheessä isää ottaa eniten päähän, jos hän häviää keilaamisessa - etenkin äidille.

Päivän puheenaiheet

Jos kerran Aluehallintovirasto on kieltänyt viski-sanan käytön yksityisissä blogeissa, niin täytyyhän minunkin siitä kirjoittaa. Vaikken edes juo viskiä enkä muitakaan väkeviä. Nuorena sitä oli pakko kokeilla ihanan Jim Morrisonin esimerkin innoittamana, mutta eihän siitä tullut mitään muuta kuin julmettu päänsärky. Joka kerta. Tosin eipä Jim-rukkakaan jaksanut viskinhuuruista (no ehkä hänellä joitain muitakin paheita oli...) elämää kuin 27-vuotiaaksi.

Toinen kuuluisa viskisieppo, 68-vuotias Lemmy Kilmister, porskuttaa Jack Danielsin voimalla edelleen.

Tuo Aluehallintoviraston "määräys" on tänään jo todettu liioitteluksi ja yksityisillä ihmisillä on sittenkin edelleen lupa kertoa viski- ja muista alkoholielämyksistään, mutta monelle jäi varmaan takaraivoon ärtymys moisesta sanelupolitiikasta. Kohtahan meitä paapotaan kuin pikkulapsia - tai ruotsalaisia. Ja kuitenkin samaan aikaan netti on pullollaan kaikkea mahdollista oikeasti pahaa, johon Suomen viranomaiset eivät voi eivätkä halua puuttua.

Aion kerrankin olla tiedostava ja pohtia toistakin vitsausta, Ebolaa. Tänään on uutisoitu, että virus on ensimmäistä kertaa tarttunut potilaasta hoitajaansa Yhdysvalloissa. Pitäisikö tästä olla huolissaan? Mielessä on taannoinen sikainfluessapaniikki, joka iski myös minuun. Vein viranomaisten kehotuksesta lapseni rokotukseen ja otin sellaisen itsekin, vaikken koskaan aiemmin ollut ottanut edes tavallista kausi-influenssarokotusta. No, säästyimme sikataudilta - sekä onneksemme myös narkolepsialta. Tosin luultavasti ilman rokotusta olisimme samassa tilanteessa.

Onko Ebola seuraava liikaa hysteriaa lietsova tauti, vai todellinen uhka? Asian vakavuus selvinnee jossain vaiheessa, enkä sitä ennen jaksa olla kovin huolissani. Maalaisjärki päässäni kuitenkin mietiskelee, että taudin leviämistä ei ainakaan hillitse se, että Afrikassa sairastuneet kuljetetaan kotimaihinsa levittämään tautia maailmanlaajuisesti.

Ebola-virus

Vähän nimistä

Kun olin lapsi, nimipäiviä juhlittiin melkein samalla tavalla kuin syntymäpäiviäkin. Leivottiin kakku, kutsuttiin vieraita ja saatiin lahjoja - mikäs sen mukavampaa lapselle. Silloin oli outoa, jos jollakin oli nimi, jota ei löytynyt almanakasta. Nykyään nimipäiviä ei juurikaan vietetä. Omat lapsenikin saavat harmikseen tyytyä pelkkiin onnentoivotuksiin. Mutta koska nyt on muotia antaa lapselle mahdollisimman erikoinen nimi, on ehkä hyväkin, että nimipäiviä ei juhlita. Olisihan se surullista, jos pieni Raparperi Belladonna tai Simmu Metsänpoika ei voisi juhlia muiden tapaan - heidän nimiään kun ei almanakasta löydy.

Näyttelijä River Phoenixin kuoleman jälkeen vuonna 1993 luin lehdestä jutun hänen perheestään, jossa lapsille oli annettu luontoon liittyvät nimet. Riverillä oli mm. sisaret Summer ja Rain. Silloin mietin, miten herttaista olisikaan, jos myös omat tulevat lapseni saisivat luonnosta juontavat nimet. Sehän sopisi hyvin myös ekologiseen arvomaailmaani. Päätin, että tuleva tyttäreni olisi nimeltään Usva, eikä Tuiskukaan kuulostanut pahalta (jos vaikka sattuisi kaksoset syntymään). Loppujen lopuksi poikani saivat melko tavalliset suomalaiset nimet. Ehkä hyvä, että nimistä päätettäessä myös isän mielipide piti ottaa huomioon.
 
Mielestäni paras nimi - ainakin näin suomalaisittain - on sellainen, joka lausutaan samalla tavalla kuin kirjoitetaan. Oma etunimeni Nina tuli muotiin 70-luvun alussa. Sen lisäksi, että luokalla oli aina vähintään pari muuta Ninaa ja yleensä joku Niinakin, ei silloin eikä edelleenkään ole hauskaa selittää nimen kirjoitusasua. "Nina yhdellä i:llä." "Lausutaan Niina mutta kirjoitetaan Nina." Sama ongelma lienee myös tuhansilla Mia-, Pia-, Ada- ja Ida-nimisillä. Monet vanhemmat ovat huomanneet, että vaihtamalla yksi kirjain vähän erikoisempaan tavallisesta nimestä saa hienomman oloisen. Tällä hetkellä siis pienet Nicot, Micot ja Lucat ovat vielä onnellisen tietämättömiä taaperoita, mutta luultavasti myöhemmin elämässään manaavat vanhempiensa erikoisuuden tavoittelua sen yhden kirjaimen osalta.

Tämän hetken suosituimpia nimiä

Joihinkin nimiin ihastuu sen takia, että nimestä tulee positiivisella tavalla mieleen joku ihminen oman elämän varrelta. Asia toimii päinvastoinkin, eli tuskin haluaa antaa lapselle tai lemmikille oman kouluaikaisen kiusaajansa tai ikävän opettajan nimeä. Minä tutustuin 90-luvun alussa nuorena päiväkotiharjoittelijana pieneen Iida-tyttöön, joka ihastutti olemuksellaan niin, että nykyään kissamme tottelee (siis silloin kun haluaa) samaa nimeä.  

Suositut sarjat, laulut, kirjat ja etenkin julkkikset lisäävät nimien suosiota. Esikoiseni syntymävuonna eräät Ville, Saku ja Jere pelasivat Suomen jääkiekon maailmanmestariksi, ja se näkyy sen ikäluokan poikien nimissä. Cheek-buumin myötä ennätysmäärä pikkupoikia on lähiaikoina saanut nimekseen Jare. Joskus johonkin nimeen tuntee vetoa ilman mitään erityistä syytä. Kuopus halusi 6-vuotiaana vaihtaa nimekseen Erkki Pesonen, emmekä vieläkään tiedä miksi.