Kielipoliisin tunnustukset

Kielioppivirheet ärsyttävät minua - etenkin yhdyssanavirheet. Mielestäni kaikille ihmisille pitäisi olla selvää, että esim. mustikkapiirakka, mäntymetsä tai junarata kirjoitetaan yhteen. Vähän vaikeampien sanojen, kuten tännepäin tai viimevuotinen, kirjoitusvirheet voi vielä jotenkin ymmärtää. Joskus yhdyssanavirhe muuttaa koko asian sisällön, joten kyse ei ole pienestä erheestä. Yhdyssanavirheiden näkemiseltä ei voi kukaan välttyä, sillä niitä löytyy päivittäin lehdistä, nettikirjoituksista, kauppojen ilmoituksista ja työsähköposteista.

En väitä, etten itse tekisi koskaan virheitä. En muista moniakaan kielioppisääntöjä, vaan kirjoitan niin kuin hyvältä tuntuu. Kunpa olisinkin kouluaikoina ollut kieliopista yhtä innoissani kuin aineiden kirjoittamisesta! Ehkä sitten olisin päässyt yliopistoon lukemaan suomen kieltä. Kerran jaksoin käydä pyrkimässä, mutta suuri suunnitelmani kompensoida kieliopin puutteet vapaan kirjoittamisen osiolla ei onnistunut. Voin siis vain kuvitella, miten taitava ja arvostettu suomen kielen tutkija tai kuinka innostunut äidinkielen opettaja minusta olisikaan voinut tulla. Tai olla tulematta. Mielessäni voin kyllä nähdä itseni punakynä kädessä aineita korjaamassa.

Tämä ei jaksanut kovasti kiinnostaa. Kuva pojan äidinkielen kirjasta.

Olen aina haaveillut kirjailijan urasta. Sinä Minä -lehti julkaisi teininä kirjoittamani novellin ja jopa maksoikin siitä joitakin kymmeniä markkoja. Menestyksestä hurmioituneena naputtelin sähkökirjoituskoneellani romaanin käsikirjoituksen ja lähetin sen kustantajalle. Vuoden kuluttua se lähetettiin postissa takaisin, mukanaan kohtelias lähete: "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovellu kustannusohjelmaamme." Tipahdin takaisin maan pinnalle vaaleanpunaiselta kirjailijan-pilveltäni, myönsin realiteetit ja lähdin opiskelemaan kaupallisia aineita.

Tallessa on sekä hylätty käsikirjoitus että lehti, jolle kirjoitukseni kelpasi. Ei niitä kyllä enää kehtaa lukea...

Romaaneja lukiessa ei yleensä tarvitse vaivata päätään kielioppivirheillä, vaan voi keskittyä pelkkään lukunautintoon. Ihastelen hienoja lauserakenteita ja taidokkaita virkkeitä. Joillakin vain on kirjoittamisen taito. Sofi Oksanen on hyvä esimerkki siitä. Olen suorastaan ahminut koko hänen tuontantonsa, eikä innostus tule siitä, että minua suuremmin kiinnostaisi Viron historia tai syömishäiriöisen ihmisen kuvaus, vaan tekstin sulavuus ja monimuotoisuus. Ulkomaisista kirjailijoista olen aina ihastellut John Irvingin rönsyilevää kirjoitustyyliä.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Minusta ei siis tullut suomen kielen asiantuntijaa, opettajaa eikä uutta Anja Snellmania tai Anna-Leena Härköstä. Sen sijaan minusta tuli virheitä bongaileva kielipoliisi, joka onnekseen löysi blogimaailman ja on päässyt sitä kautta purkamaan kirjoittamispakkomiellettään. Kustannusyhtiöt voivat siis huokaista helpotuksesta - minulta ei ole tulossa kustannusohjelmaan soveltumatonta käsikirjoitusta. Ainakaan vielä.