Vuodet kuluivat, pikkupojasta kasvoi nuorimies. Ylioppilasjuhlien aikaan oli jo pientä haikeutta ilmassa, sillä pojan tiedettiin todennäköisesti lähtevän syksyllä muualle opiskelemaan. Jopa huone vaistosi, että mullistuksia oli tulossa ja vuosien varrella nurkkiin ja hyllyihin kerääntyneet roinat saisivat pian kyytiä. Poika ei nimittäin ollut mikään siivousintoilija - päinvastoin. Välillä äiti pelkäsi, että jossain huoneen nurkassa oli kehittymässä ihan uusi eliölaji, joka evoluution myötä voisi olla vaaraksi ihmiskunnalle. Mutta kun tuli aika muuttaa, rojut menivätkin vauhdikkaasti jätesäkkeihin ja tärkeimmät tavarat muuttolaatikoihin. Lopulta huoneeseen jäi vain muutama hylätty huonekalu.
Jonkin aikaa huoneen tyhjyys kuvasti tunnetta, joka äidillä oli lapsen muutettua. Vaikka uskoikin lapsen pärjäävän, tuntui silti, että jotain oleellisen tärkeää puuttui. Kissakin vaelteli huoneessa ihmeissään, mutta väsyi ja tyytyi kokeilemaan uusia nukkumapaikkoja.
Huone ei kuitenkaan ehtinyt kauaa ihmetellä tyhjyyttään, kun siellä alkoi tapahtua.
Kaikki alkoi äidin näennäisen viattomasta ehdotuksesta maalata tummunut mäntykatto valkoiseksi. Isä lupasi maalata sen, mutta huomasi, että ehkä vanhan muovimaton päälle voisi samalla asentaa laminaatin. Tarkemmin katsottuna seinät näyttivät aika nuhjuisilta uuden katon ja lattian rinnalla, joten ei muuta kun ostamaan lisää maalia... Viimein isä alkoi epäillä, että äiti oli juoninut kokonaisvaltaisen remontin niin, että se jollain kummalla tavalla vaikuttikin isän idealta. Äidin mielestä vihjaus oli törkeä - hänhän oli ehdottanut vain katon maalausta. Huoneen valmistuttua keskimmäinen poika muutti sinne ja sai kauan kaipaamansa oman huoneen.
Huoneen edelliseen asukkaaseen verrattuna nykyinen on suorastaan askeettinen minimalisti. Seinille ei saa ripustaa mitään, ei edes avohyllyjä rojua keräämään. Kaikki tavara on suljettujen ovien takana tai laatikoissa piilossa. Päiväpeitto ja sivuverhot on pojan mielestä turhuutta. Ei ihme, että huoneessa kaikuu.
