En ole yhteensopiva monenkaan teknisen laitteen kanssa. On aina stressin paikka, kun pitää opetella uuden puhelimen, television, kaukosäätimen, mikron, pesukoneen jne. käyttö. Paksut ohjekirjat hirvittävät ja olemattomalla kärsivällisyydellä varustettu ei millään jaksaisi lukea niitä läpi. Monen laitteen käyttö on kuitenkin opeteltava ja käyttöohjeetkin (yleensä) luettava, muuten elämästä ei tule mitään. Valitettavasti nykyisten kodinkoneiden ja muiden laitteiden elinkaari on niin lyhyt, että uusia pitää hommata muutaman vuoden välein ja koko ajan saa olla opettelemassa uutta.
Ihan kaikkea ei vaan jaksa opetella, ja silloin on paras heittäytyä hölmöksi ja viisaampiensa autettavaksi. Siirtyessäni tavallisesta puhelimesta kosketusnäytölliseen sain opastusta lapsiltani. Onneksi he olivat innokkaina opettajina kehityksestä pahasti jälkeen jääneelle äidilleen. Myös tietokoneen kanssa on välillä pakko pyytää apua, sillä vaikka tietokoneen käyttö on jokapäiväistä ja ohjelmat tuttuja, ongelmien ilmaantuessa menee sormi suuhun. Eikä kyllä olisi blogin perustaminenkaan onnistunut ilman pojan apua! Työpaikan kahvipöytäkeskustelujen perusteella en ole ainoa, joka tuntee turhautumista uusien kännyköiden ja tietokoneiden takia - ja joka ei ehkä koskaan tunne tarvetta siirtyä tabletin käyttöön tai WhatsApp-viestittelyyn.
Kaikkeen ei ymmärrys taivu, vaikka yrittäisi tosissaan. Pari vuotta sitten ostimme uuden pesukoneen, jossa on digitaalinen näyttö. Vaikka me miehen kanssa molemmat rassasimme konetta ja luimme ohjeita, emme millään onnistuneet vaihtamaan näytön tekstiä suomen kielelle. Pesukoneessa luki itsepäisesti ranskaksi kaikki mahdollinen, vaikka kielivaihtoehtoja piti olla kymmeniä. "Bienvenue!" toivotteli pesukone iloisesti kuukausia, kunnes jotenkin vahingossa yrityksen ja erehdyksen (jonkin aikaa koneessa oli myös norjalainen tekstitys) kautta kieli vaihtui suomeksi. Eipä siihen mennytkään kuin melkein kaksi vuotta!
Autoista en ymmärrä juuri mitään. Osaan ajaa ja tankata, eikös se ole tärkeintä? Sen sentään tiedän, että jos kojelaudassa palaa outoja varoitusvaloja, keltaisilla voi vielä ihan hyvin ajaa kotiin, mutta punaisen palaessa pitää auto pysäyttää heti. Onneksi punaista ei liiemmin ole näkynyt, kiitos kestävän Hondan, ja keltaisetkin ovat osoittautuneet tilapäisiksi "kosketushäiriöiksi" - ainakin jos miestäni on uskominen. Jos jostain syystä auto jättäisi minut tielle, minun ei auttaisi muu kuin heittäytyä avuton nainen -rooliin ja odottaa pelastajaa... Onneksi tähän asti kaikki on mennyt hyvin, vain kerran olen jäisen tien ansiosta joutunut ojaan (ja silloin pari herrasmiestä itse asiassa tulikin hetkessä paikalle työntämään auton tielle niin että pääsin jatkamaan matkaa). Ehkä olisi hyvä osata vaihtaa renkaat ja öljyt, mutta toisaalta, sitä vartenhan minulla on talo täynnä miespuolisia perheenjäseniä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti