Hui, vammaisia!

Kun suurin osa ikätovereistani jatkoi lukion jälkeen päättäväisenä jatko-opintoihin, minä pidin välivuoden - tai no, kolme välivuotta - ja etsin itseäni. Tai niin ainakin kuuluu kertoa silloin kun ei ole hajuakaan siitä mitä haluaisi tehdä, eikä tulevaisuus vielä suuremmin stressaa. Päätin siis joutessani tehdä töitä (niitä oli vielä siihen aikaa tarjolla), ja pääsinkin kokeilemaan kaikenlaista.
 
Unohtumattomin kokemus oli kouluavustajan työ erityiskoulussa. Aluksi olin kauhuissani siitä, mihin olin lupautunut. Kun ei ollut kokemusta lapsista eikä varsinkaan kehitysvammaisista lapsista, ajatus heidän kanssaan olemisesta oli outo ja pelottava. Hyvin jännittyneenä siis syksyn ensimmäisenä kouluaamuna olin muun henkilökunnan kanssa vastaanottamassa kouluun saapuvia oppilaita, joita taksit toivat tasaisena virtana. Oppilaita, joilla oli jos jonkinlaisia diagnooseja ja kehityshäiriöitä, yksi kromosomi liikaa tai liian vähän. Miten heidän kanssaan kuuluisi olla? Ja miksi ihmeessä olin ottanut työn vastaan?
 
Pian huomasin, että ennakkoluuloni olivat turhia ja naurettavia. Lapset eivät olleet pelottavia eivätkä säälittäviä, vaan suurin osa pursui positiivista energiaa ja elämänasennetta. Nämä lapset eivät pyydelleet anteeksi olemassaoloaan, vaan osasivat aidosti nauttia elämästään ja hyväksyivät itsensä ja toisensa sellaisina kuin he olivat. Sain enemmän halauksia ja huomionosoituksia kuin milloinkaan aikaisemmin, sillä tunteiden näyttämistä ei ujosteltu. Lapset eivät myöskään epäröineet näyttää huonoja hetkiään, mutta sekin on vain elämää aidoimmillaan.
 
Vaikka lapset olivat koulussa oppimassa ja minä auttamassa heitä, se oli minullekin jonkinlainen opintomatka. Paitsi että sain muistutuksen siitä, että kaikkia ihmisiä pitää kunnioittaa ja kohdella tasavertaisesti, pääsin myös opiskelemaan viittomakielen alkeita. Mikä onnistumisen ilo, kun sain edes vähän kommunikoitua kuulovammaisen lapsen kanssa! Valitettavasti en enää muista kuin osan aakkosista ja - jostain kumman syystä - sen, miten e-pilleri viitotaan.

Viittomakielen aakkoset, jotka joskus osasin.

Puolen vuoden pestistäni on kulunut yli kaksikymmentä vuotta, mutta silti aina välillä mietin, millaisia aikuisia noista lapsista tuli ja mitä heille kuuluu. Toivon, että hekin ovat saaneet toteuttaa unelmiaan niin kuin nämä kuvassa olevat punkkarit. Onnea ja menestystä Pertti Kurikan Nimipäivät!

Kun äiti jäi koukkuun

Eipä tiennyt poika mitä sai aikaan, kun ilmoitti muulle perheelle hankkineensa Netflix-tunnukset. Aluksi kuulosti ihan hyvältä, että koko perhe voisi sitä katsella. Siis sen kuukauden ajan, kun palvelun sai ilmaiseksi. Yhtään maksullista kanavaa ei tähän perheeseen tulisi, se oli päätetty jo kauan sitten marisevien lasten suureksi pettymykseksi. Mutta jos kerran saisi ilmaiseksi kokeilla niin mikäpä siinä - voisihan sieltä vaikka lauantai-iltaisin katsella jonkun hyvän elokuvan perheen kesken, äiti mietti viattomasti.

Mutta miten kävikään, kun äiti pääsi sisälle Netflixin sarjojen ja elokuvien maailmaan? Pandoran lipas oli aukaistu. Äiti tuijotti kaikki illat Walking Deadia ja unohti siivouspäivät ja lenkillä käymiset. Unet alkoivat täyttyä zombeista. Blogin kirjoittaminen ei enää kiinnostanut ja kirjojen palautuspäivä kirjastoon ehti mennä umpeen ennenkuin niitä oli edes ehditty avata. Kun ilmaisjakso loppui, äiti oli epäröimättä valmis maksamaan. Periaatteet ja ylevät arvot joutivat romukoppaan, kun äiti jäi koukkuun.

Kun Walking Dead oli käyty läpi, jatkoi äiti Californicationin ja Weedsin näkemättömillä kausilla. Toimintaelokuviakin oli kiva katsella - varsinkin sellaisia, joissa esiintyi Jason Statham. Perheen yhteisten elokuvailtojen vietto oli vaikeaa, sillä äidille ei kelvannut mikään miehen ehdottama, vaan hän halusi itsepintaisesti katsoa omia suosikkejaan ja murjotti, jos ei saanut tahtoaan läpi. Ainoastaan kissa oli tyytyväinen, kun sai sohvalle kaverin, jonka viereen käpertyä illaksi nukkumaan.

Onneksi muulla perheellä on muutakin elämää kuin ruudun tuijottaminen. Töiden jälkeen - kun äidillä oli pikaisen ruoanlaiton ja ruokapöydässä hätäisten kuulumisten vaihdon jälkeen kiire television ääreen - mies harrasti ja teki lumitöitä, lapset tapasivat kavereitaan ja tekivät joskus jopa läksyjäänkin. Silmänurkastaan sohvalla istuessaan äiti viimein huomasi sen, samoin kuin keväisen auringon paljastaman pölyisen asunnon. Oli aika siivota kunnolla ja jatkaa säännöllistä lenkkeilyä. Perheenjäseniinkin voisi taas kiinnittää enemmän huomiota.

Netflixin uutuudenviehätyskin alkoi kadota. Eihän ne ohjelmat sieltä mihinkään häviä, vaan niitä voi katsella silloin kun ei oikeasti ole muuta tekemistä. Aika hyvin on toiminut myös se, että palkitsee itsensä lenkin jälkeen parilla jaksolla hyvää sarjaa. Toimii jopa paremmin kuin suklaa! Tänään äiti kävi taas kirjastossakin, sillä loma alkoi ja on aikaa lukea. Tosin monet tutut ovat kyllä suositelleet Orange Is the New Black -sarjaa...

Nainen ratissa

Omasta mielestäni olen kohtuullisen hyvä autoilija. Olen tarkkaavainen ja yritän ottaa muut huomioon liikenteessä, ajan reippaasti mutta en hurjastele. Muistan suurimman osan liikennemerkeistä ja -säännöistä. Voi olla, joiltain muilta kysyttäessä luonnehdinnat ovat hieman erilaisia. Mies luultavasti hymähtelee tätä lukiessa ja ainakin lasteni mielestä ajan liian varovaisesti. "Hanaa!", saattaa jälkikasvuni ystävällisesti kannustaa ajamisen lomassa. Edes toissakesäinen - elämäni ensimmäinen - ylinopeussakko ei ole vakuuttanut heitä siitä, etten olisi nynny liikenteessä.

Kun aikoinaan päätin hankkia ajokortin, olin 28-vuotias kahden lapsen äiti. Mikäpä sen sopivampi valinta kuin "Young Drivers" -niminen autokoulu. Aluksi olin epävarma ajaja, ja jopa autonkoulun opettaja näytti ällistyneeltä, kun pääsin inssistä ensimmäisellä kerralla läpi. Vaikka kortti oli taskussa, suorastaan pelotti pakata lapset auton kyytiin ja lähteä ajamaan. Mitä jos ajaisin kolarin ja tappaisin meidät kaikki? Lapsetkin taisivat vaistota jännitykseni, sillä kaksikko oli aluksi hipihiljaa automatkoillamme. Hengitimme vasta ajomatkan päätyttyä.

Harjoitus tekee mestarin, tai ainakin saa asioiden tekemiseen luontevuutta ja rutiinia. Enää minua ei siis hermostuta autolla ajaminen. Paitsi tietysti kinkkiset ohitustilanteet, huono sää, liian ahtaat parkkipaikat ja vieraassa paikassa ajaminen, noin muutamia mainitakseni. Nautin ajamisesta kun on hyvä ilma eikä ole ruuhkaa tai kiirettä, mutta pulssini saa kohoamaan edessä hidastelijat ja toisaalta takapuskurissa kiinni olevat kiirehtijät. Olen myös täysin valmis allekirjoittamaan vetoomuksen, jolla kielletään mopoautot tai ainakin niillä ajaminen autoteillä. Valitettavasti en ole kovin helppo repsikan puolella istuja. Painelen herkästi kuvitteellista jarrua omalla puolellani, huokailen ja puhisen sekä säpsähtelen, kun luulen tien vieressä kasvavaa puuta tai viatonta pyöräilijää hirveksi. Sääli miestäni pitkillä ajomatkoilla.

Ajan autoa joka päivä, mutta ajamisen lisäksi en osaa tehdä autolle muuta kuin tankata. En ole koskaan esim. vaihtanut renkaita tai öljyjä. Jos autolle tapahtuu jotain, en tiedä mitä teen. Tässä iässä ei paljon kannata jäädä tien poskeen odottelemaan pelastavia ritareitakaan - tai ainakin pitää varautua odottamaan vähän pitempään. Onneksi mies tietää jo ammattinsakin puolesta paljon autoista, eli minulla on omasta takaa autonkorjaaja ja kevähuollon tekijä. Paitsi että keväthuolto venyy usein syksyyn - tai seuraavaan kevääseen. Autossani on syksystä saakka palanut keltainen moottorin varoitusvalo, mutta miehen mielestä se ei haittaa. Niin kauan kuin punaisia valoja ei kojelaudassa pala, kaikki on kuulemma hyvin.

Kohtuukäyttäjän tammikuu

Tänä vuonna ajattelin viis veisata sokerittomasta, tipattomasta, lihattomasta, hajuttomasta, mauttomasta jne. tammikuusta ja elää niinkuin hyvältä tuntuu. Tein myös sellaisen uuden vuoden lupauksen, että EN aloita tänä vuonna karkki- ja suklaalakkoa niinkuin kahtena edellisenä vuonna. Lakot sujuivat kyllä hyvin, mutta pakko myöntää, että eiväthän ne olleet mitään muuta kuin itsensä kiusaamista. Oli hölmön ja pikkumaisen tuntuista kieltäytyä vaikka vain yhdestä tarjotusta karkista. Jouluna loppunut lakko tosin sai aikaan sen, että kun pari viikkoa sen jälkeen suorastaan ahmi suklaakonvehteja, ei suklaata nyt tee yhtään mieli.

Tästä näennäisestä kapinallisuudestani huolimatta tunsin tänään kaupassa itsensi tavanomaistakin erilaisemmaksi, jopa jollain tavalla petturiksi. Oluthyllyjen luona ei ollut tungosta - olen siis ainoa, joka aikoo tänään juoda saunakaljan. Sipsi- ja karkkihyllyilläkään ei näkynyt muita, eli muissa perheissä ei tänään vietetä karkkipäivää. Pitäisi varmaan jotenkin hävetä.

Äidin ja lasten lauantaiherkut

Jos olisin alkoholisti, mussuttaisin suklaata kaikki päivät sohvalla makaillen tai muuten vaan terveysongelmien takia joutuisin tarkkailemaan syömistäni ja juomistani, asian kanssa ei tietenkään olisi leikkimistä. Tähän mennessä olen kuitenkin onnistunut mielestäni kohtuukäyttäjänä joka suhteessa, joten herkkuhetki silloin tällöin tuskin on pahasta. Ja mainittakoon, että herkkujen lisäksi kaupasta lähti mukaani myös esim. vihanneksia, hedelmiä, maitotuotteita ja kalaa - normi lauantai siis.

Herkuttelun vastapainoksi on kiva käydä lenkillä ja mahdollisesti piakkoin hiihtämässäkin, sillä lunta on satanut lupaavasti. Ja nimenomaan ilman painostusta tai etukäteen tehtyjä suuria suunnitelmia - silloin kun huvittaa.

Vuoden viimeinen

Näin vuoden lähestyessä loppuaan tulee vaistomaisesti tarve tehdä itselleen jonkinlainen henkinen tilinpäätös kuluneesta vuodesta. Mitä tulikaan tehtyä, mitä opittua? Oma vuoteni oli täynnä suuria tunteita - niin iloa ja ylpeyttä kuin luopumisen tuskaa ja vähän suruakin. Lisäksi remonttipölyä tuntui olevan ilmassa pitkin vuotta. Oivalsin myös sen, että nyt eletään ihan uutta elämänvaihetta. Lapset ovat kasvaneet isoiksi ja itsenäistyvät hurjaa vauhtia, ja vanhempien on vain siihen sopeuduttava.

Onneksi jotain pysyvääkin vielä on, eli kirjat. Tämmöistä tuli tänä vuonna luettua:

1. Anja Snellman: Pääoma

2. Roslund & Hellström:  Tyttö katujen alta

3. Jari Tervo: Esikoinen

4. Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

5. P. D. James: Valepotilas

6. Charlaine Harris: Sydänverellä

7. Anne Holt: Kasvoton kuolema

8. Donna Leon: Uskon asia

9. John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla

10. Douglas Preston & Lincoln Child: Kuolleiden kirja

11. Mari Jungstedt: Neljäs uhri

12. Donna Leon: Turvasatama

13. Anne Holt: Kuoleman tahdissa

14. Tuomas Kyrö: 700 grammaa

15. Tuomas Kyrö: Kunkku

16. Donna Leon: Pedon palkka

17. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

18. Janet Evanovich: Yhdeksän hyvää

19. Janet Evanovich: Kymmenen oksalla

20. Janet Evanovich: Luuvitonen

21. Ann Cleeves: Viiltoja

22. John Irving: Vapauttakaa karhut!

23. Anna Jansson: Hylynryöstäjä

24. Janet Evanovich: Kolmas kovanokka

25. Roope Lipasti: Perunkirjoitus
26. Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Eipä ole suuri yllätys, että tämänkin vuoden aikana luin enimmäkseen dekkareita - ne nyt vaan on mun juttu. Tuomas Kyrön ja Miika Nousiaisen tuotantoon tutustuin myös. Herrat ovat ihastuttaneet nokkeluudellaan Hyvissä ja huonoissa uutisissa, joten odotukseni kirjojen suhteen olivat korkealla. Ehkä vähän liiankin korkealla, sillä olisin toivonut vieläkin hykerryttävämpää tekstiä.

Nämä kirjat sain joululahjaksi. Härkösen kirjan jo ehdin lukea ja tuskin maltan odottaa, että pääsen Dickerin 800-sivuisen kirjan kimppuun. Onneksi joulupukki kuuli toiveeni!

Tuo vieressä nappisilmillään tuijottava kaveri on tosin sitä mieltä, että lukemista parempaa tekemistä olisi ehdottomasti hänen kanssaan seurustelu - tai ainakin ruokakupin täyttäminen.

Onnekasta tulevaa vuotta!

Hiljaa hiipii joulumieli

Joulukuun alussa äiti alkoi tarkemmin katsoa ympärilleen kotona ja huomasi, että keittiö oli oikeastaan aika väritön paikka. Uudet, harmaat kaapistot olivat toki edelleen ihanat - joskin korkeakiiltoisissa ovissa sormenjäljet näkyivät yllättävän hyvin, joten ovet eivät ehkä välttämättä olleet järkevin valinta laiskan äidin keittiöön. Välitilan valkoinen lasi näytti kauniilta ja se oli sentään helppo pitää puhtaana. Mutta mitä ihmeen järkeä oli yhdistää niihin harmaat verhot ja samaa sävyä oleva matto? Lopputulos oli kyllä harmoninen - mutta niin tylsä.

Äiti päätti, että nyt kaivattiin väriä keittiöön ja sitä myötä piristystä pimeään vuodenaikaan. Eikä aikaakaan, kun Jotexista oli tilattu punaiset verhot ja varaston uumenista kaivettu esiin jo melkein unohdettu mummin vanha punainen matto. Keittiö näytti nyt paljon pirteämmältä - ja jouluiselta. Äiti on aina kritisoinut jouluverhojen vaihtamista ja yleistä jouluhössötystä vastaan, joten ällistys oli melkoinen, kun hän tajusi hankkineensa elämänsä ensimmäiset jouluverhot! Muille hän tietenkin pokkana väitti, että punaisia verhoja voi käyttää ympäri vuoden. Saas nähdä miten hyvältä ne vielä keväällä näyttävät.

Kännykkäkuvat on mitä on... Oikeasti verhot ja matto on samaa punaisen sävyä.

Nyt voi joku ajatella, että äiti hurahti täysin ja koti loistaa kuin migreeniä aiheuttavat vilkkuvat ja välkkyvät amerikkalaiset joulukodit ja takan reunalle on ripustettu omin käsin tehdyt joulusukat. Ehkä pipareitakin on leivottu, perunalaatikot imelletty ja vaatehuone siivottu monen vuoden aikomisen jälkeen?

No ei sentään. Äiti ei vieläkään osaa tehdä sukkia tai lapasia eikä edelleenkään ole innostunut leipomisesta. Vaatehuonekin odottaa vielä inspiraation iskemistä. Mutta kun vielä marraskuussa pihan ainoa ylimääräinen valo tuli kissan haudalla lyhdyssä lepattavasta kynttilästä, joulukuussa sentään viriteltiin vähän jouluvaloja pihalle ja ikkunaan. Lamput eivät kuitenkaan olleet kovin yhteistyökykyisiä, sillä terassin katon reunaan laitetuista jääpuikoista neljännes sammui melkein heti kättelyssä. Eli se siitä loistokkaasta joulukodista. Onneksi kynttilöitä sentään riittää.

Eilen Prismasta mukaan napattu kynttilä. Keittiössä leijailee nyt mukavan mieto tuoksu - ihan kuin joku olisi leiponut!

Kastehelmi-kynttilälyhdyt on vaan niin ihania, ja niiden kaverina Lapista tuotu porolyhty.

Joulukalenteri on ainakin lapsiperheissä takuuvarma keino huomata joulun lähestyminen. Tähän mennessä äiti olikin joka vuosi hankkinut lapsilleen joulukalenterit, vaikka lapset olivatkin jo isoja. Nyt ne jäivät ostamatta, sillä edellisenä vuonna oli paljastunut, että karkit ja suklaat oli usein syöty luukuista jo ennen joulukuuta. Äiti oli syystäkin tuntenut itsensä huijatuksi, joten enää moinen peli ei vetelisi. Hän ei edes uskaltanut kysyä, miten varhaisessa vaiheessa lasten usko joulupukkiin oli kadonnut... Ehkä lapset olivat vuosikausia leikkineet uskovansa pukkiin, jotta äidille ei olisi tullut paha mieli? Parempi siis pitää itsellään ruusuiset mielikuvat, äiti päätti.

Ilman kalentereita, joulupukkiin uskomista tai suurempia jouluvalmisteluitakin joulu lähestyy vääjäämättä. Eilen satanut lumi viritteli mukavasti joulutunnelmaan - etenkin sen jälkeen, kun painava lumi oli hiki päässä kolattu pihalta. Myöskään tieto siitä, että karkki- ja suklaalakko päättyy pian, ei ainakaan vähennä tämän äidin joulumieltä.

Vihdoinkin lunta!

Iidan tarina

Heinäkuussa 2000 villiintynyt kissa synnyttää pennut luonnon helmaan. Ihmisistä vieraantunut emo joudutaan lopettamaan, mutta ainakin yksi pentu otetaan eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin. Samana syksynä nelihenkinen perhe päättää hankkia lemmikin. Eläinsuojeluyhdistyksen hoidosta löytyy kaunis, harmaa-valkoinen tyttökissa, joka vaikuttaa reippaalta ja touhukkaalta. Kotona kissanpentu kiertää heti talon kaikki nurkat, kehrää sitten tyytyväisenä ja hyppää äidin syliin luottavaisena nukkumaan. Se on niin onnellinen, että lirauttaa pissat äidin farkuille. Siitä alkaa kuitenkin tämän villikissan poikasen ja perheen yhteinen taival.

Lasten leikeissä mukana

Kissalle annetaan nimeksi Iida. Iida ei ole säikky tai arka, vaan innoissaan mukana perheen arjessa ja lasten touhuissa. Se on aina siellä missä tapahtuu, eikä yksikään pahvilaatikko tai avonainen laukku jää siltä tutkimatta. Pieni identiteettiongelmakaan ei sitä hetkauta. Huomataan nimittäin, että Iida onkin poika. No, erehdyksiä sattuu - jopa eläinlääkärille, joka oli pennun tarkastanut. Iida pysyy kuitenkin Iidana, sillä mitä sitä hyvää nimeä enää vaihtamaan.

Perheeseen syntyy kolmaskin lapsi. Iida hyväksyy tulokkaan heti, mutta sen hellyydenosoituksia on rajoitettava niin, ettei se heti pääse vastasyntyneen viereen häkkisänkyyn nukkumaan. Vaikka Iida loukkaantuukin hetkeksi siitä, että makuuhuoneen ovi sulkeutuu sen edestä, Iidasta ja nuorimmasta lapsesta tulee parhaat kaverit, jotka välillä yllätetään jopa yhdessä syömässä kissan kuivaraksuja lattialla.

Kaverukset

Iida-kolli on hyvin ihmisrakas. Jopa vieraita ihmisiä se puskee kehräten ja hyppää syliin nukkumaan. Niin kissaihmiset kuin kissanvihaajatkin saavat siltä samanlaisen kohtelun. Perheen luona kyläilijät siis lähtevät aina kotiin vaatteet kissankarvoissa, halusivat tai eivät. Iltaisin sohvalla istuessa ja telkkaria katsellessa on usein vakiovarustuksena kissa sylissä lämmittämässä.

Toisista kissoista Iida sen sijaan ei pidä, ja sen kasvaessa vain harva kissa uskaltaa uhmata sen auktoriteettia. Naapuruston koiratkin oppivat pian jättämään sen rauhaan. Joten kuten Iida oppii sietämään pientä mustaa Milla-kissaa, josta tulee perheen toinen lemmikki. Milla on kiltti ja sopeutuvainen, eikä yritä anastaa Iidan arvoasemaa.

Vaikka Iida ei ole koskaan oppinut kunnolla naukumaan, se näyttää monipuolisesti tahtonsa ja mielialansa ilmeillä ja teoilla. Ei ole epäselvyyksiä siitä, etteikö se haluaisi mennä ulos, jos se yöllä raapii oven karmia tai patjan reunaa, tai juoksee sängyssä nukkuvien päiden yli! Se osaa myös avata kiinni olevan oven hyppäämällä oven kahvaan. Se tulee todistettua käytännössä talven pikkupakkasilla, kun viimeisenä kouluun lähtenyt poika ei eräänä aamuna muista laittaa ulko-ovea lukkoon. Ulos jäänyt kissa hyppää oven kahvaan ja menee sisälle, ja raikas ulkoilma virtaa pitkin päivää sisälle. Kun ensimmäinen ihminen saapuu kotiin, on sisällä 9 astetta lämmintä.

Vuosien varrella Iida selviytyy muutamista kiperistä tilanteista ja vahingoista viisastuneena elää onnellisia kissanpäiviä. Se nauttii hyvästä ruoasta ja siitä, että se saa kulkea vapaasti ulkona ja sisällä. Sillä on myös aina paikka jonkun sylissä. Vastavuoroisesti se antaa perheenjäsenilleen kissaterapiaa ja seuraa sekä pitää hiiret ja myyrät poissa. Jossain vaiheessa perhe huomaa, että Iida on tullut vähän hitaammaksi ja harkitsevaisemmaksi, mutta niinhän vanhemmiten kaikille käy.

Elokuussa 2014 kaikki muuttuu. Iida saa hurjan epilepsiakohtauksen eikä enää tule täysin ennalleen sen jälkeen. Lääkärintarkastus osoittaa kilpirauhasen liikatoiminnan, johon saadaan lääkitys. Valitettavasti muutakin on vialla, eikä siihen saada diagnoosia. Iidan kunto vaihtelee syksyn ja alkutalven aikana. Perhe on huolissaan. Lopulta vaikuttaa, ettei se aina edes tunne perheenjäseniään tai muista, milloin pitää syödä ja missä käydä tarpeillaan. Oudot hermostolliset vaivatkin pahentuvat. Se on itsekin selvästi hämmentynyt omasta tilastaan, säikky, hermostunut ja stressaantunut. Marraskuussa lääkärikin on sitä mieltä, että viimeinen piikki on paras ratkaisu enempien kärsimysten välttämiseksi, joten Iida nukutetaan ikuiseen uneen.

Kaikki lemmikkinsä menettäneet tietävät, miten pahalta menetys tuntuu. Onneksi muistot elävät ikuisesti. Lepää rauhassa Iida 7/2000 - 7.11.2014.