Vieläkin säälittävämpää

Tämän perheen vanhemmat on todettu säälittäviksi ja noloiksi jo moneen kertaan kirjoituksissani. Teinien ajatusmaailma on kuitenkin niin kiehtova, että listasin pienen haastattelukierroksen päätteeksi nuorisomme mielestä perheemme säälittävimpiä asioita satunnaisessa järjestyksessä.

1. Meillä ei ole tallentavaa digiboksia. Viimeisimmästä tallentavasta laitteesta lapset katselivat VHS-kaseteilta Pokemoneja ja Väiski Vemmelsäärtä, eli onhan siitä jo tovi vierähtänyt.

2. Meillä ei ole myöskään maksullisia tv-kanavia, vaan ihan kuulkaa on vaan tyydyttävä maksuttomien antiin - eihän niitä kanavia olekaan kuin jotain toista kymmentä. Itseäni tämä puute harmittaa ainoastaan jääkiekon MM-kisojen aikaan ja joskus kun suomalaiset menestyvät formuloissa.

3. DVD-laite sentään löytyy, mutta se on vanhuttaan alkanut sylkemään levyjä ulos niin ettei läheskään aina voi katsoa elokuvaa vaikka haluaisikin. Tai ainakaan kokonaan. Sinänsä (myönnetään) hiukan säälittävää, että uutta ei olla jaksettu ostaa. Uusi televisio sentään hankittiin vanhan mentyä rikki, mutta nuorison mielestä 42-tuumainen on nykyaikana ihan säälittävän kokoinen. Miten ihmeessä sitä ennen nähtiin postimerkin kokoisista televisiosta yhtään mitään, kysynpä vaan?

4. Kaikilla lapsillamme ei ole omaa huonetta. Yritän aina sanoa, että eihän minullakaan ole - sänkynikin joudun jakamaan heidän isänsä kanssa - mutta se ei ole saanut lapsia tuntemaan kohtalotoveruutta saati ymmärrystä tilanteeseen. Tämä puute näyttää kuitenkin toimivan oivana tapana saada lapset itsenäistymään nopeasti. 18-vuotias toivoo pääsevänsä syksyllä opiskelemaan niin pitkälle kuin mahdollista, ja toiseksi vanhin poika onkin jo varannut hänen huoneensa itselleen.

5. Meillä ei osteta limskaa, karkkia ja muita herkkuja joka päivä. Lapsillamme ei siis ole kokemusta reikien poraamisesta, mikä varmaankin harmittaa uusia kokemuksia janoavia teinejä syvästi. Tämä nolo äiti ostaa lapsilleen lauantaikarkit, vaikka vanhin lapsista on jo täysi-ikäinen - ja kukkokin käy yhä edelleen munimassa lasten pipoihin pääsiäissunnuntaisin :)

6. Meillä syödään veitsellä ja haarukalla, vaikkei edes ole vieraita paikalla. Ja vaikka olisi paljon kätevämpää pitää toisella kädellä haarukkaa ja toisella kännykkää. Näin säälittävästi siis rajoitamme lastemme some-elämää. Heistähän voi tällä tavoin tulla syrjäytyneitä - tosin hyviä pöytätapoja noudattavia sellaisia.

7. Ylimääräistä rahaa ei anneta tuosta vain, vaan sen eteen pitää tehdäkin jotain. Eikä sen saaminen siltikään ole varmaa. Tällä hetkellä tosin olisin jopa valmis maksamaan, jos joku haravoisi pihan loppuun...

Ehkä seuraavalla kerralla kirjoittelen, mitä kaikkea hyvää teinit vanhemmissaan näkevät. Siitä tuleekin varmaan tosi pitkä juttu ;)

Säälittävää

"Aika säälittävä yritys esittää nuorempaa!" totesi perheen teiniosasto kuin yhdestä suusta näytettyäni heille uudet kenkäni. No, ovatpahan kerrankin samaa mieltä jostain - olkoonkin sitten vaikka äitinsä säälittävyydestä. Mutta tennareita aion silti pitää, ihan kiusallanikin ;)

Kun perheessä on kolme teini-ikäistä, ei ole kovinkaan montaa asiaa, joissa me vanhemmat emme kuulisi olevamme säälittäviä tai noloja. Jos puhuu omassa nuoruudessa käytettyä kieltä, saa kuulla olevansa vanhanaikainen, jos taas innostuu käyttämään nykyslangia, se onkin vain epätoivoinen yritys olla rento ja ajan hermolla oleva vanhempi. Vaatteiden kanssa on aika lailla sama tilanne. Oman nuorisoni neuvo meille vanhemmille on, että ei pidä yrittää mitään, olla vain. Ei hassumman kuuloinen neuvo.

Lapsemme ovat joutuneet kokemaan järkyttäviä häpeän tunteita vanhempiensa takia kyllä jo ennen teini-ikääkin, mikäli uskomme poikiamme. Nolouden huippu ilmeisesti oli, kun isä töistä kotiin tullessaan tervehti yhtä poikaamme ja hänen kaveriaan hihkaisemalla "Hoikolikok!" Tämän jälkeen kotiin tulevalle isälle käytiin pitkään supisemassa korvaan, että kaveri on kylässä, jotta tämä ymmärtäisi käyttäytyä normaalisti. Noloa oli ollut myöskin joutua kaverin kanssa kuulemaan, kun vanhemmat nostalgiahuumassaan innostuivat kuuntelemaan stereoista täysillä Slayeria. Sen jälkeen suositeltiin kuuntelemaan vain oman ikäisille soveltuvaa musiikkia ja mieluiten kuulokkeilla.

Kokemukseni  mukaan nuorilla on hyvä huumorintaju - mutta vain hetkittäin. Pitää siis osata vainuta oikea ajankohta, jolloin voi vitsailla ilman vaaraa ovien paiskomisesta tai desibelien noususta. Silloin voi teinin saada jopa hymyilemäänkin ja vastavuoroisesti kiusoittelemaan lempeän hyväntahtoisesti vanhempiaan, joiden nuoruudessa pyörä oli ehkä juuri ja juuri keksitty ja sulkakynästä siirrytty lyijykynään. Sellaiset hetket on niitä parhaita. Ja sitten on ne loput 90 prosenttia ajasta, jolloin eletään kuin miinakentällä: Pienikin lipsahdus voi saada räjähdyksen aikaan. Aina välillä on kuitenkin ihan pakko hölmöjä kyselemällä kokeilla, miten helposti nuoren saa kiihtymään, ja suhteellisen nopeastihan se käy. Onneksi leppyminenkin on sentään yhtä nopeaa.

Teemuki aamuisin fiiliksen mukaan? Haisuli-mukista juovalta ei kannata kysellä tyhmiä...

Kaikesta huolimatta nykynuoriso on mielestäni fiksumpaa ja valistuneempaa kuin omassa nuoruudessa. 12-vuotiaani meni tänään kavereiden kanssa kauppakeskukseen aikaa viettämään ja porukka oli kyytiä vailla. "Oho, teitähän on sitten oikein tasaparit", pääsi suustani, kun kuulin, että porukka koostui kahdesta pojasta ja kahdesta tytöstä. "Äiti älä viitsi olla tollainen, kyllä ne tytöt on ihmisiä ihan niin kuin pojatkin", sanoi viisas lapseni ja sai äitinsä tuntemaan itsensä ihan oikeasti hölmöksi - ja vähän säälittäväksikin.

Haaveilu on halpaa huvia

Olen jo lapsena ollut unelmoija ja haaveilija. Vilkas mielikuvitus antoi siivet unelmille, ja joskus niistä jalostui vauhdikkaita seikkailukertomuksia, joissa olin itse pääosassa. Enkä suinkaan ollut rohkean ritarin tai supersankarin kaunis mielitietty, vaan tietenkin itse sankari. Taisin siis (jo?) lapsena olla pieni feministi, sillä mielestäni myös tyttöjen olisi pitänyt olla satujen ja elokuvien pelottomia sankareita sen sijaan, että heitä vain pelastettiin torneista tai lohikäärmeen pauloista.
 
Varmaan kaikki haaveilevat ja unelmoivat joskus, ja niin pitääkin. Minä haaveilen useimmiten melko arkisista asioista, kuten paksummista hiuksista, ensimmäisestä tatuoinnista tai siitä, että joku olisi siivonut tai tehnyt ruoan valmiiksi kun tulen töistä kotiin. Lottovoitostakin on kiva unelmoida. Voittorahoilla ainakin remontoisin, ehkä jopa ostaisin uuden auton. Luultavasti antaisin rahaa myös hyväntekeväisyyteen, sillä tuntuisi nololta pitää kaikki miljoonat itsellään. Vai tulisiko minusta sittenkin rikkauden myötä itsekäs kitupiikki? Ehkä kaikkien unelmien ei tarvitsekaan - tai ei edes ole hyväksi - toteutua.

Lottovoiton jälkeen?

Joskus kyllä mietin melko radikaaliakin elämänmuutosta. Haaveissani on vanha maatalo, jonka laajassa pihapiirissä kasvattaisin vihanneksia ja hoivaisin eläimiä. Kodittomat kissat saisivat meiltä kodin. Kuljeksisin pitkin tiluksia saappaat jalassa porkkanaa pureskellen. Toimisimme myös sijaisperheenä. Ottaisin luokseni lapsia, jotka eivät saa helposti sijoituspaikkaa, eli teini-ikäisiä poikia. Mielikuvissani kaikki sujuu hyvin ilman vaikeuksia, mutta pilvilinnoistani maan pinnalle minut palauttaa oma kyyninen perheeni. "Niin että meille tulisi joitain liimanhaistelijoita?" ihmettelee epäuskoinen mies kerrottuani haaveeni. "Me ei ainakaan haluta meille ketään vieraita asumaan!" kiukuttelevat lapset. Ainoastaan talon ympärillä olevat pellot saavat kannatusta, sillä siellä voisi ajaa peltoautoilla. Eli se siitä. Enkä totta puhuen edes haluaisi muuttaa katuvalojen ulottumattomiin. Mutta ainahan saa haaveilla...

Olisi mukava kuulla, millaisia unelmia teillä on? Mitä pöhkömpiä sen parempi ;)

Bloggari löytyy uinuvan kissan alta haaveilemasta