Hyvällä tavalla hysteerinen

Huoli lapsista ja heidän pärjäämisestään on aina läsnä äitien elämässä. Vaikka ennen lapsia ei olisi ollut erityisen huolehtivainen luonne, jotain muuttuu peruuttamattomasti siinä hetkessä, kun se pieni ja ryppyinen tulokas on puserrettu maailmaan. Siitä alkaa kaiken ilon ja ihmetyksen lisäksi myös loppuiän kestävä huolehtiminen ja vastuun tunne. Painotus sanalla loppuiän.

Kun vauva-ajasta on selvitty, lapsi alkaa liikkua itsenäisemmin. Pieniä haavereita sattuu, ja paras lääke niihin on äidin puhallus ja laastari. Aika helppoa hommaa vielä siinä vaiheessa, näin jälkikäteen voi miettiä. Vähän myöhemmin saa olla sydän kurkussa, että tiputaanko sieltä puusta vai ei.

Ei aikaakaan kun lapsesta kasvaa teini, joka alkaa viettämään yhä enemmän aikaa kavereiden kanssa - ja saa mopokortin. Siinä vaiheessa viimeistään mitataan äidin hysteerisyyden määrä. Nuorelle mopoilu on keino laajentaa ympyröitä ja kokea vapautta, äidille se puolestaan - ainakin aluksi - tietää huolestumista ja valvottuja öitä. Jos mopoilun huumassa kotiintuloaika unohtui, ainakin tämän äidin mielikuvitus ehti jo lietsoa lapselle vaikka minkälaisia karmeita kohtaloita, joihin ei puhallus tai laastari auttaisi. Ja entäs sitten, kun lapsi tulee täysi-ikäiseksi? Vaikka vanhempien määräysvalta loppuu, huolehtiminen ei.

Jotenkin naivisti ajattelin joskus, että kun lapset kasvavat isoiksi ja muuttavat pois kotoa, huolet vähenevät. Ei kai nyt aikuisesta ihmisestä tarvitse huolehtia tai yöuniaan menettää, jos tämä ei ole ollut WhatsAppissa puoleen vuorokauteen tai puhelimeen ei saa yhteyttä? Unettoman yön jälkeen pojalta tulee hymynaamoin varustettu viesti: "Ei hätää, akku oli loppu :D". Siinä vaiheessa melkein nolottaa ja toivoo mielessään, että olisi jättänyt ne huolestuneet viestit puhelimen ja Facebookin kautta lähettämättä. Tai ainakin osan niistä. Jotenkin vain todennäköisemmältä oli vaikuttanut, että poika oli joutunut ryöstetyksi, murhatuksi tai muistinsa menettäneeksi kuin että puhelimen akku oli loppu.

Uskon, että rennoimmillekin äideille sattuu joskus ylilyöntejä - puhumattakaan kaltaisistani tiukkapipoista. Lupasin pojalle yrittää olla vähemmän hössöttävä ja mielestäni olen aika hyvin onnistunutkin. Hyvä ystäväni on kuunnellut äitiystarinoitani huvittuneena. Hänen mielestään vedän kuitenkin ihan hyvin, sillä enhän edes soittanut poliisille! Olen hänen mukaansa "hyvällä tavalla hysteerinen". Itse asiassa se kuulostaa aika kivalta luonnehdinnalta, ja kun tarkemmin ajattelen, niin sellaisiahan me suht normaalit (?) äidit olemme. Ripaus hysteriaa voi joskus olla jopa hyväksi. Ja pieni mahdollisuus on, että lapsetkin sen joskus ymmärtävät.

Yhdeksän henkeä

Olen varma, että kissoilla on ne kuuluisat yhdeksän henkeä. Jos näin ei olisi, kirjoittaisin tämän sijasta parhaillaan muistokirjoitusta Iida-kissastamme. Iidan ensimmäinen henki taisi mennä jo ihan pienenä, kun se joutui jonkun kulkuneuvon tönäisemäksi. Yhden yön valvoimme ja kuuntelimme huolestuneina sen vaivalloista ja pinnallista hengitystä peläten, ettei se elä aamuun. Toisin kuitenkin kävi. Aamuyöllä kuului tuttu kynsien rapina, kun se suuntasi ruokakupille. Kissa oli taas kuin uudestisyntynyt - ja niinhän se tavallaan olikin.
 
Tuo tapaus sai Iidan varomaan liikennettä, ja sen jälkeen se onkin aina katsonut tarkkaan niin oikealle kuin vasemmallekin ennen tien ylittämistä. Siitä voisivat monet ihmisetkin ottaa mallia.
 
Kerran portaillemme ilmestyi litimärkä ja kurainen kissa. Ulkona ei ollut sateista, joten se näytti ihan väärässä paikassa olevalta kulkukissalta. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli Iida. Surkeasta ulkomuodostaan huolimatta se kulki ylväästi saunan lauteille ja yritti pestä itseään. Sen ainoan kerran se on tarvinnut apua peseytymiseen - ja mies laastareita toimenpiteen jälkeen.
 
Koska tyttömäisellä nimellä nolatun kollimme on tarvinnut kynsin hampain pitää kiinni kulmakunnan kingin maineesta, se ei ole välttynyt tappeluilta ja naarmuilta. Joskus se on myös uteliaisuuksissaan joutunut vääriin paikkoihin, kuten lukituksi naapurin autotalliin tai yöksi autoni takapaksiin. On aika hölmistynyt olo, kun kuulee aamulla töihin ajaessaan naukumista ja tajuaa, että salamatkustajana on kissa, jota on pitkin iltaa ja yötä huudeltu ulkoa sisälle ja ihmetelty, missä se on.
 
14-vuotias Iida sairastui äskettäin vakavasti. Ensin se koki hurjan epilepsiakohtauksen. Siitä joten kuten selvittyään todettiin myös kilpirauhasen liikatoiminta. Lääkityksestä huolimatta Iidan kunto alkoi hetkellisen piristymisen jälkeen yhtäkkiä heiketä. Ennen niin sosiaalinen ja ihmisystävällinen kissa hakeutui apeana sänkyjen alle tai kaapin päälle makaamaan, menetti ruokahalunsa ja alkoi stressaantuneena raapimaan itseään. Lääkäriltä saatiin lääkettä haavoihin, ruokahalu parani herkkuruokia tuputtamalla. Apeuteen ei ollut lääkettä, vaan kaveristamme tuli piilotteleva arkajalka, joka ei enää muistanut edes hädän hetkellä käyttää hiekkalaatikkoa.
 
Vaikka kissanpissa sängyssä onkin kätevä tapa saada teinit viikonloppuna ajoissa ylös, oli koko perhe huolissaan. Oliko Iidan aika lopussa? Pitäisikö pikkukaveri päästää kärsimyksistään - kissojen taivaaseen nauttimaan ikuisesta auringonpaisteesta, puihin kiipeilyn riemusta, hiirien jahtaamisesta ja huolettomista kissanpäivistä? Onneksi nuo itkettävät ajatukset voitiin unohtaa, sillä pikkuhiljaa Iidan vointi on parantunut. Ruoka maistuu, tarpeet tehdään vessaan ja kissasta on muutenkin taas tullut hellyydenkipeä kehrääjä.

Tänään otettu kuva. Hieman laihana, mutta nälkäisenä odottamassa herkkupaloja ja silittelyjä.

Uskon, että vielä vähän voimia kerättyään se jo haluaa lähteä ulos tarkistamaan reviirinsä. "Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja", se voi sitten - Mark Twainin sanoin - julistaa kulmakunnan muille nelijalkaisille. Ainakin yksi henki on vielä jäljellä ja siitä on nautittava täysin siemauksin!

Auringonpaisteessa nautiskelua parin kesän takaa.

Kerro kerro kuvastin

Vessan armoton valaistus ja peilikuva aamuisin ja varsinkin huonosti nukutun yön jälkeen osoittaa, että neljäkymppisen naisen kasvot eivät enää muistuta teinitytön naamaa. Sydämenmuotoiset kasvot ja korkeat poskipäät ovat kokeneet maan vetovoiman vaikutuksen - sen mitä nuoremmat kanssasisaret eivät koskaan usko kohdalleen iskevän - ja valahtaneet alaspäin. Sama ilmiö tietysti tapahtuu muuallakin kropassa, mutta siitä ehkä joskus toiste. Tai ehkä parempi että ei. Naururyppyjä on vaikkei nauraisikaan, ja kummia juonteita on muutenkin ilmestynyt naamaan. Tervetuloa, keski-ikä!

Olin pitkään "babyface", joka näytti ikäistään nuoremmalta. Baariin mennessä siis piti aina olla paperit mukana. Sain esikoiseni 25-vuotiaana, ja vauvan kanssa liikkuessani jouduin joskus vakuuttamaan ihmettelijöille, että en todellakaan ole mikään teiniäiti. Nuorena asia harmitti, vähän myöhemmin imarteli. Vuosien varrella tilanne on kyllä tasaantunut, ja on ollut pakko sopeutua siihen, että minäkin vanhenen - hitaasti mutta varmasti.

Onneksi on keinoja edes yrittää näyttää vähän paremmalta kuin se aamuinen väsähtänyt ilmestys peilissä. Jos ei halua näytellä saunapuhdasta naamaansa ihmisten ilmoilla, voi turvautua meikkaamiseen. Parasta olisi, jos osaisi meikata niin, ettei näytä laitetulta, mutta kuitenkin hyvältä. En vielä tiedä, miten se onnistuu. Nuorena riitti, kun veti mustat kajalit silmien ympärille, nyt pitäisi kai nähdä vähän enemmän vaivaa.

Sosiaalisessa mediassa - siis lähinnä facebookissa - ollessani olen huomannut, että mikään ei oikeastaan ole sitä miltä näyttää. Ihmiset näyttävät profiilikuvissaan yllättävän kauniilta ja nuorekkailta. Olisiko kuvankäsittelyllä ehkä hieman osuutta asiaan? Kummasti ovat kuvat sumuisia ja hämyisiä, ihan kuin jotain yritettäisiin peitellä... Itse suosin kuvia, joissa näyn vain osaksi, tai jotka on otettu ollessani parhaimmillani - eli parikymmentä vuotta sitten.

Ulkonäkökeskeinen yhteiskunta ei suosi vanhenevia naisia. Sinänsä epäreilua, että jostain syystä miehet muka vaan paranevat vanhetessaan - paitsi ehkä Putin, joka omasta mielestään tarvitsi kasvojenkohotuksen voidakseen aloittaa maailman valloittamisen tosissaan. Kauneusleikkaukset ovat tätä päivää, ja varsinkin julkkiksilla on paineita näyttää kauniilta ja nuorilta. Mielestäni monilla nuoruuden tavoittelu on kyllä mennyt överiksi. Kenen mielestä kuningatar Silvia, Madonna tai vaikka ihan suomalaisittain Eija-Riitta Korhola näyttää nykyään luonnollisen kauniilta? Ja heillä sentään leikkaukset ovat ilmeisesti onnistuneet.

Myös muotisuunnittelija Donatella Versace on laittautunut "kauniiksi".

Väitänkin, että luonnollisesti vanhentunut, terveellisiä elintapoja noudattava nainen on paljon kauniimpi kuin kauneusleikkauksissa käynyt, vahanukkemaisen näköinen ikuisen nuoruuden tavoittelija. Ehkä se todellinen kauneus juuri kumpuaakin sieltä eletyn elämän juonteista?