Laiska äiti sohvaperunana

Aina ei vaan jaksa olla pirteä ja puuhakas kodin hengetär, Laiska äiti miettii ja ottaa rennomman asennon sohvan nurkkapaikassa. Siitä on hyvä näkymä televisioon, jota katsomaan hän on taas jämähtänyt. Muut perheenjäsenet tietävät äidin lempipaikan, joten hyvin harvoin siihen uskaltautuu joku muu. Ainoastaan toinen kissa on hoksannut, että äidin pepun muotoilemassa nahkasohvan kuopassa on juuri sopiva paikka käpertyä kerälle nukkumaan, joten joskus kissa uhmaa äidin auktoriteettia anastamalla paikan itselleen.
 
Mutta tänään kissa hyppää kehräten syliin iltaunille. Äidillä on kupillinen vasta keitettyä kahvia ja pieni suklaapatukkakin löytyi salaisesta piilopaikasta, joten mikäpä siinä on Emmerdalea katsoessa ja elämästä nauttiessa! Ohjelman jälkeen äiti saattaa jaksaa tehdä pieniä kotihommia, kuten laittaa pyykkejä koneeseen tai tiskata astioita, mutta ei aina. Silloin kun on oikein väsynyt huonosti nukutun yön tai hektisen työpäivän jälkeen, sohva vetää puoleensa kuin magneetti. Äiti ei kuitenkaan nuku sohvalla, vaan katselee siinä televisiota, lukee kirjaa, näpyttelee läppäriä tai muuten vaan miettii, suunnittelee, tuskailee, ihastelee tai ihmettelee maailman ja oman perheen menoa. Myös monet kodin pikku remontit on mietitty toteutusvalmiiksi sohvalla.
 
Sohvalla istuessa voi tehdä myös paljon muuta, kuten kuulustella lapsia kokeita varten. Siinä voi myös pitää puhuttelua sille pojalle, jonka sähköinen reissuvihko on paljastanut läksyjen olleen tekemättä tai että kännykkää on käytetty tunnilla vaikka se on kiellettyä. "Mitä mä nyt muka taas oon tehnyt?", alkaa keskustelu lapsen tutuilla vuorosanoilla. Jokin aika sitten sohvalla opeteltiin nokkahuilun soittoa ja viime viikonloppuna nuotteja ja oktaavialoja kuopuksen musiikin koetta varten. Siinä äiti oli kyllä hieman hätää kärsimässä, sillä hän on jo vuosia kehuskellut lapsille olleensa musiikkiluokalla, mutta jättänyt kertomatta, että juuri sitä teoriaa ei tullut kunnolla opittua... Hyvä kun oppi soittamaan nokkahuilua ja sai vingutettua viulusta muutaman riipivän sävelen.
 
Aika ajoin Laiska äiti muuttaa muotoaan Reippaaksi äidiksi, joka jaksaa vielä illalla töiden jälkeen käydä lenkillä tai kirjastossa. Silloin äiti itsekin yllättyy reippaudestaan ja hänelle tulee hyvä mieli, vähän niin kuin suklaata syödessä. Tämä reippaus on luultavasti selitettävissä hormonitoiminnalla, sillä tiettyyn aikaan kuukaudesta äiti on myös reipas siivoamaan - ja haastamaan riitaa, ovat perheen miehet huomanneet. Onneksi sentään viikonloppuisin ja lomilla saa huomattavasti enemmän aikaiseksi kuin arkisin, muuten äitiä saattaisi huolestuttaa oma laiskuutensa - ihan vähän.

Kevät-ärsytys

Tänään aurinko lämmitti jo aika mukavasti ja kaduilla oli sulaneista lumista muodostuneita vesilätäköitä. Kevät siis on tulossa, vaikkakin ainakin asiantuntijoiden mukaan hieman myöhässä. Mutta onko kevät kuitenkaan niin ihanaa aikaa, oikeasti?

Yleensä siinä armottoman kevätauringon valossa muistaa, miten paljastavaa aikaa kevät on. Kaikki kodin kuluneet ja nuhjuiset kohdat tulevat nyt tosi selvästi esiin ja ikkunoiden liat paljastuvat! Pölyä leijuu pitkin taloa ja näyttää pesiytyneen sellaisiin kulmiin ja koloihin, joita ei talvella ole huomannutkaan. Mistä ihmeestä hämähäkinseititkin ovat yhtäkkiä ilmestyneet kattoon ja jopa viherkasveihin? Eipä ihme, että aina keväisin iskee sisustusinto ja halu saada kotiin jotain uutta. Tänä keväänä meillä on tyydytty seinien maalaamiseen ja uusiin keittiön verhoihin, mutta kevätaurinko kyllä osoittaa paljon muitakin parannuskohteita. Ja kertoo, miten laiskasti talvella on tullut siivottua.

Eikä se ole valitettavasti pelkästään koti, joka näyttää nuhjuiselta keväisin. Talven aikana on ilmeisesti tullut naurettua kaiken aikaa, sillä keväällä huomaa, että naamaan on ilmestynyt muutama uusi "naururyppy". Ainakaan en myönnä, että syynä olisi jokin muu, kuten alkava keski-ikä :) En ole kuitenkaan järin ihmeissäni siitä, että monet eivät hypi riemusta kevään saapuessa vaan päinvastoin masentuvat. Alkoholisteille kevät on otollista aikaa retkahdukselle ja vähintään kevätväsymystä valittelee moni.

Monet valitsevat vaatteiden värin vuodenajan mukaan. Siis talvella tummaa ja keväällä vaaleampaa. Minua sellainen etupäässä ahdistaa, sillä pukeudun yleensä aina samaan väriin, mustaan. Lienee jäänne "hurjasta" hevarinuoruudesta. Ei tarvitse stressata, mikä väri käy minkäkin kanssa, kun käyttää aina samaa perusväriä. Mustaan on helppo halutessaan yhdistää värejä - kuten siniset farkut - jos oikein holtittomaksi heittäytyy :)

Lumen sulaessa tulee esiin märkä maa. Hiekka tarttuu kenkien pohjiin ja kulkeutuu sitä kautta eteiseen ja joskus pidemmällekin taloon, kun mies ja lapset kaikki eivät aina muista ottaa kenkiä pois jalasta hakiessaan vaikka jotain unohtunutta tavaraa sisältä. Kissojen tassut ne vasta imevätkin kuraa itseensä! Meillä kulkee aina keväisin kurainen kissantassupolku takaovelta ensin keittiöön ruokakupin luokse ja sieltä sitten hieman haalistuneena muualle taloon.

Ja mitä kaikkea sieltä lumen alta sitten keväisin paljastuukaan! Meidän pihalta on löytynyt talvella kummallisesti kadonneita pulkkia, lumilapioita ja muuta tavaraa, mutta enimmäkseen kuitenkin kaikenlaista haravoitavaa roskaa: osaksi maatuneita lehtiä, kottikärrykaupalla neulasia, risuja jne. Piha näyttää siivottomalta ennen kuin jokainen neliömetri siitä on haravoitu, ja siinä onkin tekemistä. Mukavampi oli vain talvella luoda lumet syksyllä maahan jääneiden lehtien päälle ajatuksella "poissa silmistä, poissa mielestä".

Kaikesta huolimatta kevään saapumista odotetaan. Minäkään en vaihtaisi neljää vuodenaikaa mihinkään, vaikka eniten syksystä ja talvesta pidänkin. Mitä mieltä sinä olet?

Miehen ja naisen eroja

Mies kertoo olevansa ehkä tulossa kipeäksi, kuumemittarikin näyttää tasan 37 astetta. Kurkku tuntuu karhealta ja kerran on tullut yskittyäkin. Paras varmaan käydä sohvalle viltin alle makaamaan (=kuorsaamaan) koko illaksi, on niin hutera olo. Nainen miettii, voisiko olla kipeä, kun olo on niin heikko, että pyörryttää ja on ollut kylmäkin koko päivän. Oho, kuumemittari kohoaa melkein 39 asteeseen, joten ehkä voisi hetkeksi istahtaa tai jopa käydä sängyn päälle lepäämään. Kun särkylääkkeen vaikutus alkaa eikä enää pyörrytä tai palele kovin paljon, voikin sitten vaikka tiskata tai laittaa pyykkejä koneeseen. Kuulostaako tutulta?

Itse nuorena ja täydellisyyteen pyrkivänä äitinä jopa pesin ikkunoita (ulkopuolelta!) 39 asteen kuumeessa, kun piti valmistella kotia lapsen syntymäpäiviä varten eikä yhtään päivää voinut hukata sairastamiseen. No se ei tehnyt minusta sankariäitiä, vaan ainoastaan hölmön. Onneksi pienten lasten äidit on yleensä varustettu hyvällä vastustuskyvyllä niin, että vaikka muu perhe sairastaa, äiti jaksaa terveenä hoitaa kaikkia muita - jopa sitä sohvalla myötuntoa kalastelevaa isää.

Voihan se olla, että miehillä on naisia alhaisempi kivunsietokyky niin että pieni flunssanpoikanen oikeasti kaataa isonkin miehen petiin. Tai sitten miehet vaan ovat ovelia ja käyttävät kaikki keinot, jotta elämä olisi heille rennompaa kotona - ja he saisivat naisen huomion itseensä! Pieni kuume, yskä tai kurkkukipu ei toki heitä vaivaa silloin, kun tiedossa on esim. saunailta kavereitten kanssa. Selvää on ainakin se, että jos miehet synnyttäisivät, kivunlievityskeinot olisivat paljon parempia kuin nyt tai kaikki lapset syntyisivät keisarinleikkauksella. Eivätpä miehet myöskään nousisi suoraan synnytyksen jälkeen ylös perhettä ja kotia hoitamaan, vaan makaisivat viikkotolkulla sängyssä muiden passattavana, luulen.

Mieheni on ollut mukana kaikissa kolmessa synnytyksessä ja selvinnyt koettelemuksista pyörtymättä, se olkoon hänelle kunniaksi. Kolmannen pojan synnytykseen tosin ajoin itse, sillä vaikka synnytyskipuja oli aamusta asti, arvelimme miehen hyvin ehtivän käydä töissä ennen tositoimiin ryhtymistä. Kaikki sujuikin edelliskertoja nopeammin ja jouduin lähtemään sairaalaan ilman miestä. Onneksi poltot tulivat sopivasti punaisissa liikennevaloissa matkalla ja onnistuin jotenkin myös jättämään vanhimman pojan esikoulun pihalle ja nuoremman mummolaan matkan varrella. Eli itse asiassa ajoitus oli melkein täydellinen, sillä mieskin ehti vielä sairaalaan ennen synnytystä.

Viime kesänä jouduin vatsan tähystysleikkaukseen. Miehestä ei ollut paljon apua, sillä hän oli samaan aikaan sairaslomalla poikki menneen sääriluun takia. Päätin, että jos olen kerran kesken synnytyskipujen ajanut autolla sairaalaan synnyttämään, ajan myös leikkauksen jälkeen itse kotiin vaikka minkälaiset tikit mahassani. Sen verran jännitti kotimatkan onnistuminen, että unohdin sairaalan nimirannekkeen käteeni. "Karkasitko sairaalasta?", kysyi poika vilkaistuaan käteeni, kun kaksi yötä leikkauksen jälkeen tulin kalpeana ja hengästyneenä jännittävän ajomatkan jälkeen kotiin.

Omista havainnoista ja kokemuksista vedän pokkana sellaisen johtopäätöksen, että nainen on miestä sisukkaampi ja päättäväisempi eikä pelkää kipua. Välillä naiset kyllä esittävät heikkoja ja haavoittuvaisia, mutta vain siksi, että mies saisi tuntea olevansa tarpeellinen ja ihailtu! Eikä minua edes huvita esim. vaihtaa renkaita autoon tai pilkkoa polttopuita, joten tehköön mies niitä hommia ja tuntekoon itsensä ihan rauhassa tarpeelliseksi tosimieheksi!

Lapin lumoissa

Nyt on se aika vuodesta, kun farmariautot suksiboksit katoillaan suuntaavat etelästä kohti Lapin laskettelukeskuksia ja tuntureita. Seitsemänä edellisenä vuotena myös me olemme viettäneet yhden maaliskuisen viikon Levillä, mutta nyt pidämme välivuoden - tai ehkä useammankin. Lapsista isommat eivät enää ole innokkaita lähtemään mukaan ja ovat sitä mieltä, että on tylsää mennä aina samaan paikkaan. Puhumattakaan pitkästä ja puuduttavasta ajomatkasta, joka ei tunnu pelkästään mukavalta laatuajalta perheen kesken, perustelivat lapset.

Matkan suhteen ovat lapset kyllä oikeassa. Ihan hullun hommalta tuntuu yli 900 kilometrin matka, jonka ajaa noin 12 tunnissa! Samalla voi kiduttaa itseään ajattelemalla, että lentäen matkaan menisi vain murto-osa siitä ajasta. Pari ensimmäistä vuotta matka tuntui jännältä ja lapsetkin innokkaina seurasivat missä mentiin ja samalla bongasivat hauskoja paikannimiä kartalta ja poroja metsistä. Matkatekemiseksi ei tarvittu kartan lisäksi paljon muuta kuin vähän karkkia ja lukemista. Seuraavina vuosina innostus laantui ja matka tuntui ainoastaan pitkältä, vaikka mukana oli jo kännykätkin joilla pelailla. "Ollaanko kohta perillä?" -kysymys tuntuu aika ankealta silloin, kun matkaa on tehty 100 km ja yli 800 on vielä jäljellä...

Mutta onkohan välivuoden pitäminen kuitenkaan hyvä idea? Vaikka täällä etelässä on ollut koko talven hyvät hiihtomahdollisuudet, ei ole ollenkaan sama asia hiihtää tutuilla, tylsillä ja tasaisilla hiihtoladulla kuin Lapin tuntureilla. Mikään ei voita niitä maisemia ja tunnelmaa, ei mikään! Pitkätkin hiihtomatkat menevät Lapissa kuin siivillä, kun ei ole kiire minnekään - ja matkan varrella on laavuja, joista voi ostaa melkein mitä vain mustikkasopasta lettuihin, nam! Tosin noista herkuista saattoi johtua, että lihoin aina vähän lomaviikon aikana...

Viime vuonna näin elämäni ensimmäiset revontulet Levillä - tosin samana viikonloppuna ne näkyivät myös etelässä. Levillä on hyvät laskettelurinteet, mutta en ole koskaan lasketellut enkä edes halunnut kokeilla sitä (muu perhe sentään laskettelee). Lumikenkiä sentään kokeilimme kerran, mutta ainoastaan nuorin poika oli niin kevyt, että pystyi kevyesti jopa juoksentelemaan lumen päälle ne jalassa - me muut jouduimme rämpimään hiki päässä upottavassa hangessa!

Aika hullu pitää ihmisen kai olla, että viitsii vuodesta toiseen lähteä pitkälle ajomatkalle vain tunnelman ja hiihtolatujen vuoksi, mutta ehkä se on sitä Lapin hulluutta tai taikaa, joka on vaikuttanut ainakin minuun. Jospa ensi vuonna kuitenkin taas... :)

Merkityiltä laduilta on vaikea eksyä kun on näin hyvät opasteet!

Siis voiko kukaan vastustaa näitä latuja ja maisemia!