Oivallusten vuosi

Joulusta on vielä jäljellä kuusi ja ähky olo. Pian on aika suunnata uuteen vuoteen, mutta sitä ennen huomioitani tämän vuoden varrelta, olkaa hyvät!

1. Säännöllinen liikunta ja herkuttelun vähentäminen kannattaa. Kunhan muistaa pysyä kohtuudessa, sillä elämään pitää ehdottomasti kuulua myös laiskottelua ja herkuttelua.

2. Ilman suklaata VOI elää. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Tosin pakko ei ole.

3. Mitä tahansa asiaa voi käsitellä huumorin keinoin, kunhan tekee sen tyylillä. Sarkasmia kannattaa käyttää vain omiin perheenjäseniin, jos nimittäin haluaa välttää väärinkäsitykset ja kiusalliset tilanteet.

4. Sosiaalinen media ja bloggailu vie aikaa kirjojen lukemiselta, valitettavasti. Tosin voi siitä seurata jotain hyvääkin, itse olen esim. tutustunut moniin mielenkiintoisiin blogeihin. Lupaan kuitenkin ensi vuonna lukea enemmän kirjoja - ja tämä onkin ainoa lupaus, jonka aion tehdä.

Tässä valitettavan lyhyeksi jäänyt lista tänä vuonna lukemistani kirjoista:

1. Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

2. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

3. Henning Mankell: Likainen enkeli

4. Charlaine Harris: Samaa verta

5. Franz Kafka: Linna

6. John Irving: Minä olen monta

7. Jari Tervo: Layla

8. Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

9. Dean Koontz: Odd Thomas, hiljaisten kaupunki

10. Arto Paasilinna: Kymmenen riivinrautaa

11. John Harvey: Kylmää valoa

12. Charlaine Harris: Veren muisti

13. Riikka Pulkkinen: Totta

14. Leena Lehtolainen: Rautakolmio

15. Riikka Pulkkinen: Vieras

16. Charlaine Harris: Veri kielellä

17. Liza Marklund: Ajojahti
18. Kauko Röyhkä & Juha Metso: Ville Haapasalo "Et kuitenkaan usko..."
 

5. Onnellisuuteen ei tarvita lottovoittoa, vaan onni muodostuu elämän pienistä iloista. Syliin käpertyneestä kissasta, iloisista teineistä (kyllä, semmoisiakin on meillä aina joskus nähty), onnistumisen tunteesta, hyvästä ruoasta tai mukaansa tempaavasta kirjasta.

6. Pieni ripaus positiivista ajattelua ei tee pahaa kenellekään. Liioittelemaan ei kyllä tässä(kään) asiassa kannata ruveta, ettei ihan hulluna pidetä.

7. Hyvin nukutun yön jälkeen mikä tahansa on mahdollista.

Onnellista ja onnekasta vuotta 2014 kaikille lukijoilleni!

Laiskan äidin paluu

Äiti oli ollut yllättävän reipas syksystä saakka. Loppukesällä havaittu outo farkkujen kutistumisilmiö ja yleinen vetämättömyys saivat aikaan jonkin sortin liikuntainnostuksen ja pyrkimyksen terveellisempiin elintapoihin. Liikunnan lisääminen ja herkuttelun vähentäminen ilmeisesti kannatti, sillä joulukuussa äiti havaitsi olemuksessaan selvää parannusta. Pienempi peppu ja pirteämpi mieli antoivat aihetta hymyilyyn.

Kunnes joulu alkoi lähestyä - uhkaavasti. Äidin reippaus tuntui yhtäkkiä jokseenkin vähäpätöiseltä verrattuna Suorittajaäitien jouluvalmisteluihin. Heillä kun oli tiedossa ainakin suursiivousta, jouluverhojen vaihtamista, kaappien raivausta, jouluruokien tekemistä, leipomista ja vaikka mitä muuta. Äiti ahdistui moisesta innokkuudesta. Aivan kuin olisi menossa kilpailu siitä, kuka on kiireisin ja tekee eniten. Miksi ihmeessä kaapit pitäisi siivota juuri joulun alla? Eikö sitä voisi tehdä vaikka kesäloman sadepäivänä? Miksi jouluverhot? Miksei valmislaatikoita (äidithän nekin on tehneet, mikäli mainoksiin on uskominen)? Lahjojakin pitäisi hankkia ja paketoida ne trendikkään persoonallisesti, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ja joulukortit olisi tietenkin pitänyt askarrella omin pikku kätösin. Voi hyvänen aika!

Ja niin oli Laiska äiti taas paikalla. Hänestä ei ole ylenpalttiseen hössötykseen. Tosin ihan varma hän ei ole siitä, pitäisikö hänen stressaantua omasta laiskuudestaan vaiko vain hiljentyä nauttimaan tulevasta joulusta. Sillä joulusta hän pitää. Ei kodin siisteyden tai omatekoisten jouluruokien, vaan nimenomaan tunnelman takia. Hänen perheessään ei tehdä suursiivousta, normaali viikkosiivous saa riittää. Jos jotakuta häiritsee vaatehuoneen sotkut juuri jouluna, niin siitä vain. Verhojakaan ei vaihdeta, vaan samat vanhat saavat roikkua ikkunoissa niin kauan kun niihin kyllästyy. Valmislaatikot maistuvat perheelle siinä missä omatekoisetkin - kun sekaan lorauttaa kermaa niin hyvää tulee. Leipominenkin on turhaa, sillä jouluna makeanhimo tyydytetään tietenkin suklaakonvehdeilla ja marmeladilla.

Äiti on ollut syömättä suklaata ja karkkia elokuusta lähtien, eikä yllätyksekseen ole niitä paljon kaivannut. Viime aikoina joulusuklaat ovat kuitenkin alkaneet hieman houkutella... Sillä aikaa kun Suorittajaäidit puunaavat kotejaan joulukuntoon, saattaa Laiska äiti siis sytyttää kynttilät joulumieltä kohottamaan ja ahertaa Pandan suklaarasian kimpussa. Tekemistä riittää kyllä siinäkin.

Jouluostoksilla

Kävin tänään jouluostoksilla ilman sen kummempia etukäteissuunnitelmia. Olipa huono idea. Kuljin kauppakeskuksessa kaupasta toiseen pää tyhjänä hien virratessa takin sisällä. Joululaulut ja joka puolella tungeksivat ihmiset vaan ärsyttivät, eivätkä saaneet joulumieltäni kohoamaan. Lopulta tuskastuin omaan saamattomuuteeni, kävin ostamassa laatikollisen donitseja ja pakenin kotiin niitä mässäämään. Ilmeisesti on korkea aika miettiä, mitä ostaa, ja mennä vasta sitten kauppaan. Kunhan sokerihumalasta selviää.

Lahjojen hankkiminen on kivaa  - silloin, kun tietää, mitä ostaa. Välillä olen oikein hykerrellyt tyytyväisyydestä, kun olen hankkinut lahjan, mistä tiedän jonkun pitävän ja varmasti ilahtuvan. Tänä vuonna hykertely on jäänyt vähemmälle.
 
Kun lapset olivat pieniä, lelulehdet olivat tärkeitä apuvälineitä toivelistan tekemiseen. Niitä selattiin niin kauan kun lehdet olivat kuluneet repaleisiksi. Vasta joulun jälkeen niiden rippeet sai heittää pois. Lehdistä kirjoitettiin listoihin halutut lelut. Jopa siinä vaiheessa kun lapset eivät vielä osanneet lukea tai edes kunnolla kirjoittaa, he jäljensivät huolellisesti kirjaimet paperille. Aina ei yksi a4-kokoinen paperi edes riittänyt, vaan niitä teipattiin useampia peräkkäin. Halusivat kuulemma varmistaa, että saisivat edes jotain.
 
Nyt toivelistat ovat yhtäkkiä lyhentyneet, itse asiassa niitä ei ole ollenkaan. Kun teineiltä yrittää kysellä toiveita, vastauksena on vain "rahaa". Yksi sentään toivoo uutta kännykkää. Pitäisi olla helpottunut, kun enää ei tarvitse ostella paljon tavaraa ja paketoida lahjoja yötä myöten. Noilla toivomuksilla kuusen alla on aattona kaksi kirjekuorta ja kännykän kokoinen paketti ;) Eihän semmoinen käy, joten muutakin on keksittävä.
 
Miehen kanssa ostelemme toisillemme yleensä lahjaksi kirjoja. Niitä hankkisin mielelläni myös lapsille, mutta kirjojen lukemiselle kävi teini-iän kynnyksellä samoin kuin lahjalistojen tekemiselle - kalpaten. Pitää toivoa, että lapsuuden lukutoukat sitten myöhemmin elämässään löytäisivät kirjat uudelleen. Viime jouluksi ostamani kirjat taitavat lojua lukemattomina teinien hyllyillä, nuorin sentään vielä lueskelee ennätyskirjoja.
 
Mitäkö minä toivon joululahjaksi? Liza Marklundin ja Anja Snellmanin uusimmat sekä tunnelmallista, rauhallista ja riidatonta joulua perheen parissa. Ja tietysti paljon lunta.

Jos jonkinlaista keräilyä

Lapsena keräsin samoja asioita kuin muutkin ikäiseni tytöt: tarroja, kiiltokuvia ja purkkapakettien mukana tulleita kortteja eri koiraroduista. Muistan silloin miettineeni, miten mielenkiintoista ja jännittävää olisi keräillä jotain erikoista ja kasvattaa kokoelma niin mittavaksi, että kaikki olisivat siitä kateellisia. Pohdin mm. alkavani keräämään pääsiäismunista ja joulukalentereista saatuja pikkutavaroita ;)

Tosiasiassa en ole koskaan pitänyt liiasta tavaramäärästä. Vähemmän ON enemmän, ainakin useimmiten. Olisi hyvin kummallinen tunne, jos paikat olisivat täynnä esimerkiksi nukkeja, Star Trek -tavaraa, kissapatsaita tai täytekyniä. Sen sijaan kirjoja ei voi koskaan olla liikaa! Mutta en pidäkään niitä keräilykohteina, vaan tuki tarpeellisina kodin välttämättömyyksinä ja tunnelman tuojina.

Myös omat lapseni keräsivät pieninä kaikenlaista, se lienee kaikkien lasten tapa ajasta riippumatta. Suosituimpia keräilykohteita olivat silloin muodissa olleet Pokemon-kortit sekä pullonkorkit. Molemmissa oli hyvät ja huonot puolensa. Pokemon-kortit olivat mielenkiintoisia ja niiden vaihtelu parempaa ajankulua kuin tietokoneen ääressä istuminen, mutta ne tulivat yllättävän kalliiksi vanhemmille ja aiheuttivat jopa järjestyshäiriöitä koulussa. Pullonkorkkeja lapset keräsivät pitkin tien poskia ja pihoja - no myönnetään, muutaman löysivät ihan kotoakin - mutta koska useimmat niistä olivat likaisia ja haisivat vanhalle kaljalle, ne olivat myös aika iljettäviä.

Yksi poika innostui keräämään kurkkukarkkilaatikoita. Keräilyinnostus kiiri myös sukulaisten korviin, ja pojalle tuotiin pastillirasioita ulkomaita myöten. Poika säilöi kaikki parisataa laatikkoa huolellisesti yksitellen pieniin minigrip-pusseihin ja piti kirjaa aarteistaan, kunnes kyllästyi. Nykyään lapset tuntuvat keräävän vain likaisia sukkia ja pölypalloja sängyn alle sekä tahmeita laseja pöydän päälle. 

Vaikka en varsinaisesti mitään kerääkään, mariskooleja on kuitenkin ilmestynyt keittiön katon rajassa olevalle hyllylle, samoin kuin vanhoja lasipulloja ja purkkeja, joista tykkään. Mahtaisiko tässä kuitenkin piillä jonkinlaisen keräilyharrastuksen alku?

Ammatinvalintakysymys

Olen melkeinpä kateellisena seurannut omien lasten uravalintoja - heillä kun tuntuu olevan selvät sävelet tulevaisuuden suhteen. Yksi tähtää lukion jälkeen akateemiselle uralle, toinen löysi ammattikoulusta mielenkiintoisen alan, jota parhaillaan opiskelee. Nuorimmalla on vielä jokunen vuosi aikaa tehdä päätöksiä - onneksi, sillä tällä hetkellä hän haluaisi täysipäiväiseksi pleikkarin pelaajaksi. Sama poika oli vielä pari vuotta sitten sitä mieltä, että muuttaa isona pahvilaatikkoon asumaan. Hyvin kiinnostuneena siis odotan hänen tulevia valintojaan! Vaikka olenkin päättänyt tukea lapsiani täysillä kaikessa, tuo asumismuoto hieman mietityttää...

Lapsena minäkin tiesin, mitä haluan isona tehdä. Kirjailija tai eläinlääkäri, tietenkin. Kirjoittelin juttuja pöytälaatikkoon ja tein tikuilla ruumiinavauksia kissan tappamille hiirille mummolassa. Ruumiinavaukset tosin kiellettiin, kun aikuiset huomasivat touhuni - eivät ymmärtäneet, että harjoittelin tulevaisuutta varten. Aikuisena olen ollut kiinnostunut muistakin aloista: lasten parissa työskentelystä, suomen kielestä ja kirjallisuudesta, toimittajan tai kirjailijan työstä, psykologiasta. Päädyin kuitenkin opiskelemaan kaupallista alaa ja minusta tuli - toimistosihteeri!

Kuinka monelle muulle on mahtanut käydä niin, että unelma-ammatti on jäänyt vain haaveeksi joko oman saamattomuuden, huonon tuurin tai muiden elämäntilanteiden takia ja lopulta jollekin alalle on vain jotenkin ajautunut? Ammatti on valinnut sinut sen sijaan että sinä olisit valinnut ammatin? Onneksi moni huomaa loppujen lopuksi olevansa ihan mukavassa työssä, vaikkei varsinaisessa kutsumus- tai unelma-ammatissa olekaan.

Minulle kävi hyvin, sillä olen viihtynyt työssäni. Joskus kyllä mietin, olisiko elämä parempaa, jos olisin eläinlääkäri, opettaja tai toimittaja. Erilaista se varmasti olisi, mutta tuskin onnellisempaa. Alaa voi tietysti myös vaihtaa, jos sitä oikein kovasti haluaa. Kirjailijaksi ainakin voi ryhtyä minkä ikäisenä tahansa, eikä siihen tarvita tutkintoja. Eikös Kalle Päätalokin kirjoittanut Iijoki-sarjansa vasta eläkeiässä? Ei siis ole vieläkään myöhäistä pohtia, mitä haluaisi tehdä isona ;)

Kissaihminen

Kissaihmiset mielletään usein yksinäisiksi ja hieman höperöiksikin naisiksi, mutta kyllä kai meitä vähän muunkinlaisia on... 

Kissaihminen erottuu muista ainakin siinä, että hänellä on aina kissankarvoja mukanaan. Karvat tarttuvat vaatteisiin ja seuraavat mukana kaikkialle, vaikka itse kissa pysyisikin kotona. Kissan väristä huolimatta karvat näyttävät aina tummalla pohjalla vaaleilta ja päinvastoin, joten niitä ei voi välttyä huomaamasta. Karvoja löytyy yleensä myös ruoasta ja töissä eväsleipien välistä.
 
Työpaikan aamukahvipöydässä haukotteleva on todennäköisesti kissaihminen. Kun toiset kertovat näkemistään unista, kissaihminen muistaa vain, kuinka monta kertaa yön aikana kissa herätti hänet. Kissat ovat yöllä parhaimmillaan, mutta valitettavasti useimmat ihmiset eivät. Kissa viis veisaa kellonajoista ja herättää omistajansa vaikka keskellä yötä, jos tulee äkillinen tarve päästä ulos, sisään tai muuten vain yölliseen seurusteluun. Jos käskyä ei noudateta, voi varautua revittyihin ovenpieliin tai patjan reunaan. Meillä on kissa, joka viimeisenä keinonaan huomion saamiseksi juoksee sängyssä nukkuvien päiden päällä. Kynnet päänahassa herättävät kyllä syvimmästäkin unesta!
 
Säälittäväksi kissaihminen muuttuu silloin, kun kissalle pitää yrittää väkisin syöttää pillereitä. Kissaa ei pysty huijaamaan, joten makupaloihin kätketyt pillerit jäävät syömättä. Ei siis auta muu kuin syöttää pillerit väkisin, ja siitä seuraa yleensä vain kaaosta. Kehräävästä söpöliinistä tulee hetkessä kauhuelokuvan riivattu, joka on täynnä teräviä kynsiä ja hampaita, irtoavia karvatuppuja, pelottavaa mouruamista, vaahtoamista ja kuolaa. Kaiken tämän jälkeen tuloksena on yleensä naarmuinen kissaihminen ja lattialle syljetyt pillerit.
 
Olen huomannut, että kissojen tapaan myös kissaihmiset ovat usein elämän nautiskelijoita. Laiskottelu ja haaveilu sujuu molemmilta, eikä pientä herkutteluakaan katsota pahalla. Tosin jos tulee äkillinen päähänpisto lähteä liikkeelle, sitä pinkaistaan vaikka korkeaan puuhun - tai vaihtoehtoisesti sännätään lenkille. Myös jonkinlainen idealismi ja auktoriteettien kyseenalaistaminen kuuluu kissaihmisen luonteeseen. Joskus säännöt - tyhmät sellaiset - on vain tehty rikottaviksi. Tosin kissat vievät kyllä auktoriteettien vastustamisen paljon ihmisiä pidemmälle. Esim. meidän perheessä olen ainoa, jonka ei-sanaa kissat uskovat, joskus.
 
Kissa ei pyytele anteeksi olemassaoloaan. Ja miksi pyytäisikään, onhan se ainakin omasta mielestään ihan mahtava tyyppi! Kissaihminen sen sijaan joutuu usein puolustuskannalle, sillä valitettavasti kissa on kotieläimistä aliarvostetuimpia. Vapaana kulkevaa kissaa vihataan, vaikka se tekee arvokasta työtä pitämällä hiiret ja myyrät loitolla. Kissanvihaajille suosittelisin kissaterapiaa. Kehräävä kissa sylissä nukkumassa ei varmasti jätä ketään kylmäksi!

Lopuksi vielä tämän kissaihmisen karvakaverit kesäisissä tunnelmissa.

Milla Magia

 

poika nimeltä Iida

Miehen oma paikka

Vaikka koti olisi sisustettu miehenkin mielipidettä kysyen ja kunnioittaen, miehet tarvitsevat oman tilan, johon naisen vaikutusvalta ei ylety. Kotimme ei ole romanttinen tai vaaleanpunainen, sohvatyynyjä on maltillinen määrä eikä joka paikka pursuile koriste-esineitä ja kynttilöitä, mutta silti mieheni lempipaikka taitaa olla autotalli.
 
Emme taida olla ainoa talous, jossa mies viihtyy parhaiten autotallissa. Siellä miehet saavat rauhassa rassata autojaan tai moottoripyöriään tarvitsematta pelätä paikkojen likaantumista. Samalla voi kuunnella musiikkia, juoda olutta tai mietiskellä rauhassa asioita ilman naisen nalkutusta kyselyitä. Harvan naisen sisustusinto riittää autotalliin, joten siellä miesten ei tarvitse kärsiä verhoista, matoista ja sointuvista seinien väreistä. Joillakin miehillä voi olla käytössään jopa baari- ja biljardihuoneita, mutta keskivertomies tyytyy autotalliin.
 
Meidän pihassa on ihan tavanomainen 80-luvulla rakennettu autotalli. Sitä ei ole koolla pilattu, joten autot säilytetään ulkona. Autotallin katseenvangitsijoina toimivat moottoripyörä, mopo ja pari polkypyörää. Seinustoilla on laskutilaa, hyllyjä ja laatikostoja. Seinillä on naulakoita ja isoja nauloja, joihin on kätevä ripustaa tavaroita roikkumaan. Työkaluja ja muuta miehen mielestä tarpeellista tavaraa on joka puolella. Vanhat stereot pöydällä tuovat tunnelmaa. Seinille on päätynyt "taidetta", jota ei kotona arvosteta, kuten vanhoja keikkajulisteita ja tyttökalenteri. Tilassa leijuu bensan ja öljyn haju, joka miehen mielestä on luultavasti vain kodikasta.

Enduropyöräilyn lisäksi autotallissa näkyy kiinnostus venäläiseen kulttuuriin ;)

Hyllyjen reunoilla näyttäisi olevan jotain tekstiä? Lähempi tarkastelu osoittaa, että reunaan on huolellisesti merkitty ylös aikoja, paikkoja ja lukemia katupyörällä ajetuista matkoista Euroopassa ja Venäjällä. Siinäpä miehekäs tapa koristella hyllyt.

Amerikkalaisissa ohjelmissa miehille saatetaan jopa sisustaa oma paikka, "man cave". Jotenkin tuntuu, että Marko Paanasta ei tarvita suomalaisten miesten autotalleihin sisustamaan. Autotallit ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovatkin - konstailemattomia ja aitoja ihan niinkuin suomalaiset miehetkin.

Varokaa, lapsia kaupassa!

Olen seurannut kiinnostuneena ja hiukan huvittuneenakin kiihkeää keskustelua kauppakärryissä kuskattavista lapsista. Joidenkin mielestä on törkeää laittaa likaiset lapset kärryyn, toiset taas puolustelevat toimintaansa sillä, että lapset olisivat muuten häiriöksi kaupassa eikä heitä pystyisi vahtimaan. Omat lapseni olivat pieninä heille tarkoitetuissa istuimissa ja isompina kävelivät mukana. Joko aika on kullannut muistot tai olen onnistunut opettamaan edes jotain lapsilleni, sillä en muista ongelmia juurikaan olleen. No myönnetään, muutaman kerran piti yhtä poikaa etsiskellä ja viimein löytää leluosastolta (mistäs muualtakaan) - mutta vain kerran kuuluttaa isossa marketissa!
 
Vaikka itse en lapsia kärryyn laittaisi, en hermostu eikä maailmani romahda, jos jotkut niin tekevät. Ennemminkin minua ihmetyttää, että mihin ostokset mahtuvat, jos lapsi on kärryissä? Ainakin meillä kärryt ovat usein suorastaan kukkuroillaan ostoksia. Niiden sekaan ei saisi tungettua edes pienikokoista lasta.
 
Lapsista voi olla jopa hyötyä kauppareissulla. Jo pienelle lapselle voi antaa tehtäväksi kerätä ostoksia alahyllyiltä, jonne on itse vaikea kumarrella - tosin silloin täytyy varautua myös siihen, että kärryistä saattaa löytyä lapsen heräteostoksia. Ketterä ja laiha lapsi mahtuu vanhempiaan paremmin luikertelemaan hyllyväliin ja hakemaan puuttuvan ostoksen, jos käytävän on tukkinut kuulumisiaan vaihtava väkijoukko. Vähän isommista lapsista saa koulutettua hyviä pakkaajia. Harmi vaan, että juuri kun taito on huipussaan, alkaa murrosiän pahin vaihe, eikä lapsia enää saa kuin pakottamalla mukaan kauppaan.
 
Jotkut vaativat, ettei lapsia saisi viedä kauppaan ollenkaan, koska niistä mokomista lähtee oikein ääntäkin. Mielestäni lapset nimenomaan pitäisi ottaa kauppaan mukaan, samoin kuin muihinkin arjen touhuihin. Miten lapset muuten oppivat käyttäytymistä ja normaalia elämää?

Arvostan todella paljon niitä viisaita ja rauhallisia vanhempia, jotka eivät hätäpäissään syöksy toteuttamaan lapsen jokaista toivetta ja tyrkytä kaupassa karkkia ja muuta mukavaa, jotta tenava suostuisi olemaan hiljaa ja nätisti. Nämä arjen sankarit antavat lastensa huutaa menettämättä hermojaan, korkeintaan nappaavat lasta kädestä kiinni ja taluttavat ulos kaupasta. Jos on sanottu, ettei karkkia osteta, sitä ei osteta! Tai jos sitä on ostettu, se syödään vasta kotona, ei kaupassa ennen maksamista! Vaikka lapsukainen huutaisi ja raivoaisi naama punaisena ja muut ihmiset katselisivat ärtyneinä ja paheksuvina, periksi ei anneta. Tämä toiminta tuottaa hedelmää, sillä seuraavalla kerralla - tai no ainakin muutaman kerran jälkeen - lapsi muistaa, että raivoaminen ei kannata!
 
Mukavia kauppareissuja - lasten kanssa tai ilman!

Ylikierroksilla

Kierroksilla voi käydä sisäisesti, ilman että kukaan ulkopuolinen välttämättä edes huomaa päässä vellovaa myrskyä. Vaikka sydän jyskyttää tuhatta ja sataa, kanssaihmisten silmiin näkyy vain punertuneet posket, jos sitäkään. Ulkokuori on tyyni, vaikka sisällä kuohuu. On normaalia olla välillä tohkeissaan, mutta joskus voi kierroksia olla vähän liikaa.
 
Ylikierroksilla olemiseen ei aina kovin kummoista syytä tarvita, sen voi laukaista vaikka tuohtuminen jostain lehtiartikkelista tai mielipiteestä, kiire ja pienet elämän vastoinkäymiset, jotka yleensä sivuutetaan olan kohautuksella. Myös hyvistä asioista voi tulla ongelma, jos ei osaa rauhoittua. Ajatus mukavasta matkasta tekeekin rauhattomaksi ja vie yöunet. Pahimpia asioita ovat ne, joille ei voi mitään, mutta jotka jäävät vaivaavat mieltä, kuten lasten ja eläinten kaltoinkohtelu ja ylipäänsä elämän epäoikeudenmukaisuus.
 
Ylikierroksilla olo ei liene suotavaa, sillä liiallisena se aiheuttaa stressiä, unettomuutta, väsyneitä päiviä ja öitä, lyhyttä pinnaa ja herkistynyttä mieltä. Kohtalona voi myös olla sairastuminen masennukseen, diabetekseen tai sydän- ja verisuonitauteihin. Sydänkohtaus nyt ainakin on todennäköinen. Kovin hyvää tulevaisuutta ei unettomille mietiskelijöille myöskään povaa viimeaikaiset tutkimukset, joiden mukaan pitkät unet viikonloppuisin eivät riitäkään korvaamaan arkiöiden valvomista.
 
Kierroksia voi onneksi edes yrittää vähentää. Olisi hyvä löytää itselleen sopiva rentoutumismuoto. Voi yrittää väsyttää itsensä liikunnalla, pihatöillä tai raivoisalla siivoamisella niin ettei jaksa enää miettiä mitään ylimääräistä. Murheita voi kirjoittaa päiväkirjaan tai blogiin ja saada ne sitä kautta jäsenneltyä ja käsiteltyä. Musiikin kuuntelu, kirjan lukeminen tai kissan silittäminen voi auttaa. Pieni annos alkoholia voi joskus rentouttaa, samoin kuin seksin harrastaminen tai hierojalla käynti. Joskus mikään ei auta, ja silloin ei voi muuta kun odotella kierrosten hiipumista. Seuraavaan kertaan asti.
 
Parasta olisi, jos liikaa raksuttavat aivot saisi kytkimestä off-asentoon aina välillä. Minä ainakin sulkisin omani joka ilta ennen nukkumaan menoa.

Ei mikään muotiblogi

Se nyt on ainakin tullut selväksi, ettei tämä ole muotiblogi. Muutenhan kirjoittaja olisi kaikkea muuta kuin tämmöinen kotona mukavan lököttävissä collegehousuissa ja villasukissa hipsuttelija, joka ei töissäkään vaatteilla koreile. Farkut on päivän sana - joka päivä - kun olen kotini ulkopuolella muuten kuin lenkillä. Muotivaatteista ja kauneudenhoitotuotteista kertovat ja niitä mainostavat blogit ovat suosittuja, mutta niiden kirjoittajista saa aika pinnallisen vaikutelman.

Aloin kirjoittamaan blogia reilu vuosi sitten oikeastaan pelkästä kirjoittamisen ilosta, salanimelläkin vielä. Oli suuri kynnys jakaa linkki facebookiin tuttujen luettavaksi. Positiivinen palaute antoi lisää intoa kirjoittamiseen - no eiväthän tutut tietenkään kehdanneet haukkuakaan! Nykyään ei paljon nolota juttujen julkaisu, vaikka ehkä joskus pitäisi? Ovathan kirjoitukseni usein aika henkilökohtaisia. Vaikka aluksi lähinnä omaksi ilokseni vain kirjoittelinkin, on ollut kiva huomata, että blogillani on muitakin lukijoita kuin sukulaiset ja kaverit.

Minullakin on pinnallinen puoleni, kiinnostus sisustamiseen. Meillä kotona se ei kovin paljon näy, sillä uutta hankitaan vasta kun vanha menee rikki. Tästä syystä kotimme näyttää aina olevan jotenkin vaiheessa ja keskeneräinen, monen tyylin sekoitus. Pidän vanhoista huonekaluista ja tavaroista, mutta myös modernista tyylistä. Joitakin kirjoituksia olen meidänkin sisustamisesta ja remonteista julkaissut, esim. ihanan Boknäs-hyllyn tulosta meille. Luen sisustuslehtiä ja -blogeja ja katselen aiheeseen liittyviä ohjelmia televisiosta. Välillä kuitenkin tulee mieleen, että mitä sen jälkeen tapahtuu, kun kodin ulkonäkö on saatu täydellisesti vastaamaan omaa makua ja haaveita? Eletäänkö onnellisina täydellisessä kodissa vai tuleeko vastaan tyhjyys, kun haaveiltavaa ei enää ole?

En tunne oloani mukavaksi juhlissa, joissa joutuu pukeutumaan hienosti. Olo on epämukava hameessa tai mekossa. Mitä jos sukkahousut repeävät? Tai helma jää vessassa käydessä takaa sukkahousujen alle? Korkokengissä kävelykään ei minulta luonnistu. Vaikka osaankin nauraa itselleni, en välttämättä haluaisi itsestäni naurunalaista hienoissa juhlissa. Onneksi juhlia on harvemmin ja saa olla niissä iänikuisissa farkuissa. Kaikenlainen tärkeily ja hienostelu ei myöskään minuun vetoa, ja samaan sarjaan kuuluu small talkin puhuminen. Jos ei ole mitään sanottavaa niin miksei voi vain olla hiljaa?

Onnellisimmillani olen kotona oman perheen parissa. Parhaimpia hetkiä ovat ihan tavalliset arjen tapahtumat, kuten yhteiset ateriat tai hyvän elokuvan katsominen yhdessä. Aina ei teinienkään kanssa riidellä, vaan joskus on kiva jutella ja vitsailla päivän tapahtumista yhdessä. Eikä kyllä ole hassumpi hetki sekään, kun illalla sohvalla istuessa kissa tulee kehräten syliin nukkumaan. Silloin ei ole kiire minnekään.

Tällaisista ajatuksista, hetkistä ja tunnelmista saan aiheita blogiini. Kiitos lukijoille, toivottavasti jaksatte olla edelleen mukana!

Television töllötystä

Ennen vanhaan televisiot kestivät vuosikymmeniä, nykyään ne hajoavat muutamassa vuodessa. Näin on käymässä meidänkin viitisen vuotta sitten hankitulle olohuoneen televisiolle, jonka käynnistyminen on nykyään hyvin hidasta. Lapset - no ehkä vähän salaa minäkin - ovat jo kauan toivoneet TV:n hajoamista, sillä se on "vain" 32-tuumainen ja kuvakin on huonolaatuinen. Lasten kavereilla on kuulemma omissa huoneissaankin paljon isommat ja hienommat, joten lienemme suorastaan säälittäviä pienine surkeine televisioinemme.
 
Uuden television valinta tuntuu vaikealta. Erilaisia vaihtoehtoja on lukemattomia, tai ainakin paljon enemmän kuin viisi vuotta sitten. Nestekide, LCD-tekniikka, teräväpiirto, LED-TV, plasma - mitä ne ylipäänsä edes tarkoittavat? Koollakin on väliä. Voisipa vain mennä kauppaan ja pyytää: "Yksi telkkari, kiitos!" ilman hämmentäviä lisäkysymyksiä ja valinnanvaraa. Televisiokuume on kuitenkin aikamoinen, joten hyviä vinkkejä otetaan vastaan!
 
Sen lisäksi, ettei meillä ole isoja telkkareita joka huoneessa, meillä ei myöskään ole minkäänlaisia tallentavia laitteita. On siis oltava kotona ja katsottava haluamansa ohjelma silloin kun se tulee, tai jätettävä kokonaan katsomatta. Maksulliset kanavatkin meiltä puuttuvat. Kun on elänyt ajan, jolloin oli vain kaksi kanavaa, ei niitä kaipaa enää lisää. Paitsi ehkä jääkiekon MM-kisojen aikana.

Televisio liittyy tavalla tai toisella jokaisen ihmisen elämään, halusi tai ei. Minun varhaisin kiinnekohtani televisioon on oma syntymäni. Äitini nimittäin piti lähteä sairaalaan synnyttämään minua kesken suosikkiohjelmansa Peyton Placen katsomisen. Jos olisin ollut olemassa Neil Armstrongin tehdessä ensimmäisen kuukävelyn vuonna 1969, olisin varmasti katsellut lähetystä haltioissani ja muistanut sen aina. Sen sijaan muistan Pikku Kakkosen alkamisen kahdeksan vuotta myöhemmin ja jännittyneen odotuksen siitä, näytetäänkö minun tekemäni piirustus telkkarissa. Ei näytetty.
 
Meillä TV on päällä yleensä joka ilta, tosin usein se vain yksinään pauhaa olohuoneen nurkassa ilman katsojia. Joskus taas huomaa jääneensä tuijottamaan tunneiksi ihan tyhjänpäiväisiä ohjelmia, kuten vanhojen romujen metsästystä, "hauskoja" kotivideoita tai Uuno Turhapuro -elokuvia, vaikka oikeasti olisi pitänyt tehdä jotain järkevää, kuten esim. siivota. Miehessä television katselu saa aikaan nukahtamisrefleksin. Mutta mitä meillä sitten oikeastaan katsellaan? Kysytäänpä perheenjäsenten tämänhetkisiä lempiohjelmia.

Mies: sotadokumentit ja Venäjään liittyvät ohjelmat

Minä: Emmerdale, sisustusohjelmat, C.S.I., Uutisvuoto, Hävyttömät, Idols, toimintaelokuvat
 
12-vuotias: Simpsonit, poliisisarjat, toimintaelokuvat
 
16-vuotias: The Walking Dead

18-vuotias: Ei halunnut osallistua näin tyhmään kyselyyn

Miten pidät teinin tyytyväisenä

 

Kolmen teini-ikäisen äitinä olen nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Meillä on tiuskittu, huudettu, nimitelty, pidetty mykkäkoulua, itketty, naurettu, paiskottu ovia ja tavaroita - itse kunkin temperamentin mukaan. Me vanhemmat olemme mistään tietämättömiä idiootteja ja ainakin juntteja. Kuulostaako tutulta?

Jospa unohtaisimme omat arvomme ja kasvatusperiaatteemme ja tekisimme niinkuin teini-ikäiset kaikkitietävät lapsemme toivovat - rupeaisimme mukaviksi ja rennoiksi vanhemmiksi! Luulen, että näillä yksinkertaisilla ohjeilla se onnistuu:

1. Älä puhu teinille koskaan aamuisin tai silloin kun hän on omassa huoneessaan tietokoneen ääressä tai näpelöimässä kännykkäänsä. Näissä tilanteissa vanhemman ääni ärsyttää teinin herkkää korvaa enemmän kuin mikään muu, ja vaikka sävysi olisi kuinka lempeä, teinin mielestä se on valittamista ja raivoamista. Paras on, kun et puhu hänelle ollenkaan - paitsi pyydettäessä.

2. Älä rajoita teinisi menoja millään lailla äläkä ainakaan kysele, mihin hän on menossa ja kenen kanssa. Liika huolehtivaisuus on vain pahasta.

3. Älä aseta kotiintulo- tai nukkumaanmenoaikoja. Teinin pitää saada itse päättää, milloin tulee kotiin tai montako tuntia hän tarvitsee unta jaksaakseen koulupäivän. Sitäpaitsi kenenkään muunkaan vanhemmat eivät aseta kotiintuloaikoja.

4. Anna rahaa pyydettäessä ja niin paljon kuin teini haluaa, mielellään aina vähän enemmän. Jos haluat saada teinisi hymyilemään, tarjoa rahaa jo ennenkuin hän edes sitä pyytää.

5. Älä koskaan kysele, onko läksyt tehty äläkä missään tapauksessa kehota niitä tekemään. Läksyjähän ei yleensä koskaan ole kuitenkaan.

6. Jos teini kertoo aamulla olevansa kipeä ja jättävänsä koulupäivän väliin, luota sokeasti hänen sanaansa äläkä pyytele todisteita esim. kuumeesta, yskästä tai nuhasta. Kun hän samana iltana pirteänä lähtee kavereiden luokse, älä vieläkään epäile sairautta tai nopeaa toipumista.

7. Osta teinillesi kaikki mitä hän haluaa. Teinillä pitää olla muotivaatteet, uusin kännykkä ja tietokone, mopo ja auto. Rahan arvon oppii myöhemminkin. Tärkeintä on, ettet aiheuta lapsellesi pettymyksiä.

8. Älä rasita teiniä kotitöillä. Jos kuitenkin on aivan pakko pyytää teiniä tekemään jotain, maksa hänelle siitä ruhtinaallisesti.

9. Jos koulusta tulee negatiivista palautetta, hauku opettaja! Muista, että sinun lapsesi on täydellinen eikä tee koskaan mitään väärää.

10. Älä yritä esittää, että ymmärtäisit tämän päivän nuorista yhtään mitään.

Yllättävän innokas liikkuja

Lapsena minua ei kannustettu liikkumaan, sillä perheeni kiinnostus liikuntaan rajoittui penkkiurheiluun. En ollut ketterä tai nopea, joten ei mikään ihme, että vihasin koulun liikuntatunteja. Harjoitus olisi ehkä auttanut asiaa, mutta vietin mieluummin vapaa-aikani kirjojen parissa kuin lenkkipolulla. Muistan kuitenkin hyvin, miten nöyryyttävältä tuntui, kun valittiin viimeisten joukossa pesäpallojoukkueeseen tai miten paljon ärsytti, kun kaltaiselleni pitkälle ja hoikalle tytölle piti kuitenkin aina vitsailla koripalloilijan urasta. Eräs liikunnanopettaja päivitteli kerran suureen ääneen muiden kuullen, kun en saanut yhtään vatsalihasliikettä tehtyä! Yritä siinä sitten innostua liikunnasta.
 
Vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään liikunnan merkityksen niin fyysisen kuin psyykkisenkin kunnon ylläpitäjänä. Tosin vielä nuorena äitinä liikunnaksi riitti varsin hyvin lasten kanssa touhuaminen ja normaalit kotihommat. Silloin ei ollut aikaa istuskella paikoillaan, saati asettua koko illaksi tv:n ääreen suklaata syömään. Luulen, että minulle suotiin pari vatsavaivaista vauvaakin vain sen takia, että saisin liikuntaa ja raskauskilot karistettua pois nopeasti. Vaunujen kanssa kävely nimittäin tainnutti tehokkaasti pienen koliikkivauvan - tosin vauhdissa piti olla koko ajan, muuten lapsi heräsi. Askelmittariin olisi kyllä kertynyt kunnioitettava määrä kilometrejä, jos nimittäin sellaisia mittareita olisi yleisesti ollut käytössä silloin.

90-luvun lopulla alkoi katukuvassa näkyä koomisen näköisiä sauvakävelijöitä. Silloin ne vielä naurattivat minuakin, mutta eivät naurata enää. Hurahdin sauvakävelyyn kuutisen vuotta sitten ja sille tielle jäin. Samoihin aikoihin päätin kokeilla hiihtämistä parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Karistin mielestäni muistot huonosti voidelluista ja lipsuvista suksista ja keskityin nauttimaan lajista ilman pakkoa ja kilpailua. Suureksi yllätyksekseni huomasin pitäväni hiihtämisestä, ihka ensimmäistä kertaa elämässäni!

Ryhmäliikunta ei ole minua varten edelleenkään, sen verran hyvin on muistissa kouluaikaiset nöyryytykset. Kuntosaleilla ja naisvoimistelijoissa minua ei siis nähdä hyväkuntoisten ja trendikkäästi pukeutuneiden joukossa. Itse kun luultavasti siellä vain puuskuttaisin naama punaisena vanhassa t-paidassa ja parhaat päivänsä nähneissä verkkareissa, enkä tajuaisi ottaa mukaan edes muodikasta vesipulloa! Siinäpä Sofia Ruusilalle paheksuttavaa!

Mitään himoliikkujaa minusta ei ole tullut ja sohvaperunana on välillä ihana olla, mutta nykyään pyrin liikkumaan useana iltana viikossa. Sauvakävelen tai hiihdän, joskus pyöräilen. Otan irti hyötyliikunnasta sen minkä pystyn. Maratonit ja Finlandiahiihdot saavat osaltani olla ihan rauhassa, minulle riittää oman kunnon ylläpitäminen ja se, että liikkumisesta tulee hyvä olo. Eikä haittaa, vaikka hiihtoladulla sitkeät eläkeläispapat ohittavat minut - mummoille sentään vielä pärjään!

Ei mikään tekniikan ihmelapsi

En ole yhteensopiva monenkaan teknisen laitteen kanssa. On aina stressin paikka, kun pitää opetella uuden puhelimen, television, kaukosäätimen, mikron, pesukoneen jne. käyttö. Paksut ohjekirjat hirvittävät ja olemattomalla kärsivällisyydellä varustettu ei millään jaksaisi lukea niitä läpi. Monen laitteen käyttö on kuitenkin opeteltava ja käyttöohjeetkin (yleensä) luettava, muuten elämästä ei tule mitään. Valitettavasti nykyisten kodinkoneiden ja muiden laitteiden elinkaari on niin lyhyt, että uusia pitää hommata muutaman vuoden välein ja koko ajan saa olla opettelemassa uutta.

Ihan kaikkea ei vaan jaksa opetella, ja silloin on paras heittäytyä hölmöksi ja viisaampiensa autettavaksi. Siirtyessäni tavallisesta puhelimesta kosketusnäytölliseen sain opastusta lapsiltani. Onneksi he olivat innokkaina opettajina kehityksestä pahasti jälkeen jääneelle äidilleen. Myös tietokoneen kanssa on välillä pakko pyytää apua, sillä vaikka tietokoneen käyttö on jokapäiväistä ja ohjelmat tuttuja, ongelmien ilmaantuessa menee sormi suuhun. Eikä kyllä olisi blogin perustaminenkaan onnistunut ilman pojan apua! Työpaikan kahvipöytäkeskustelujen perusteella en ole ainoa, joka tuntee turhautumista uusien kännyköiden ja tietokoneiden takia - ja joka ei ehkä koskaan tunne tarvetta siirtyä tabletin käyttöön tai WhatsApp-viestittelyyn.
 
Kaikkeen ei ymmärrys taivu, vaikka yrittäisi tosissaan. Pari vuotta sitten ostimme uuden pesukoneen, jossa on digitaalinen näyttö. Vaikka me miehen kanssa molemmat rassasimme konetta ja luimme ohjeita, emme millään onnistuneet vaihtamaan näytön tekstiä suomen kielelle. Pesukoneessa luki itsepäisesti ranskaksi kaikki mahdollinen, vaikka kielivaihtoehtoja piti olla kymmeniä. "Bienvenue!" toivotteli pesukone iloisesti kuukausia, kunnes jotenkin vahingossa yrityksen ja erehdyksen (jonkin aikaa koneessa oli myös norjalainen tekstitys) kautta kieli vaihtui suomeksi. Eipä siihen mennytkään kuin melkein kaksi vuotta!

Autoista en ymmärrä juuri mitään. Osaan ajaa ja tankata, eikös se ole tärkeintä? Sen sentään tiedän, että jos kojelaudassa palaa outoja varoitusvaloja, keltaisilla voi vielä ihan hyvin ajaa kotiin, mutta punaisen palaessa pitää auto pysäyttää heti. Onneksi punaista ei liiemmin ole näkynyt, kiitos kestävän Hondan, ja keltaisetkin ovat osoittautuneet tilapäisiksi "kosketushäiriöiksi" - ainakin jos miestäni on uskominen. Jos jostain syystä auto jättäisi minut tielle, minun ei auttaisi muu kuin heittäytyä avuton nainen -rooliin ja odottaa pelastajaa... Onneksi tähän asti kaikki on mennyt hyvin, vain kerran olen jäisen tien ansiosta joutunut ojaan (ja silloin pari herrasmiestä itse asiassa tulikin hetkessä paikalle työntämään auton tielle niin että pääsin jatkamaan matkaa). Ehkä olisi hyvä osata vaihtaa renkaat ja öljyt, mutta toisaalta, sitä vartenhan minulla on talo täynnä miespuolisia perheenjäseniä! 

Lasten suusta

Lasten suusta kuulee parhaimmat - mutta myös kiusallisimmat - jutut. Itse hoksasin sen jo parikymppisenä päiväkotiharjoittelijana. Lapset kertoivat hyvin avoimesti perheensä asioista, vähän liiankin. Suosituimpia juttuja lasten keskuudessa oli se, mitä kenenkin vanhemmat joivat. "Mun iskä tykkää kaljasta mut äiti ei. Äiti tykkää lonkerosta!" Yksi tärkeimmistä havainnoistani kuitenkin oli, että jo parivuotias lapsi tykkää, kun hänelle puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, eikä lässytetä vauvakielellä kuin vähäjärkiselle. Minua muuten myös kosittiin päiväkodissa, mutta koska sulhasekseni pyrkivä oli vasta 4-vuotias, jouduin antamaan rukkaset. Puumat eivät olleet vielä silloin muotia.
 
Kun vanhemmat lapseni olivat 6- ja 4-vuotiaita, kerroimme heille, että meille on tulossa vauva. Varsinkin vanhin poika oli asiasta kovin tohkeissaan (nuorempi oli enemmän kiinnostunut legoista), joten osasimme aavistaa, että tieto ei pysyisi kovin pitkään salaisuutena. No pysyihän se, seuraavaan aamuun asti. Vein pojat kirjastoon satutunnille ja jäin itse lukemaan lehtiä kirjaston toiseen päähän. Jonkin ajan kuluttua kuulin, kuinka poikani kirkas ääni kesken satutädin kertoman sadun kailotti: "Mun äidin mahassa on vauva!". Mummot ja muut läheiset kuulivat asiasta vasta vähän myöhemmin.
 
Pikkulapsilla on tapana koetella vanhempiensa kärsivällisyyttä ja tilanteiden hallintaa tekemällä kiusallisia kysymyksiä yllättävissä paikoissa. Esimerkkinä tapaus, jossa äiti ostaa terveyssidepakkauksen ja lapsi huomaa sen kaupan kassalla. "Äiti, mikä toi on?" Äidin posket punertuvat hieman hänen vastatessaan: "Naisten juttuja.". Nokkela lapsi huomaa äidin hämmennyksen ja hoksaa, että kyseessä on jotain mielenkiintoista. "Mitä juttuja?" Äiti saa kiusallisen kyselytulvan tyrehtymään lupaamalla, että asiasta jutellaan lisää kotona. Ja kotona myös jutellaan, mutta kun seuraavan kerran kaupassa vaaleanpunainen Libresse-pakkaus kulkee liukuhihnalla, lapsi hihkaisee: "Äiti, onko noi niitä naisten vaippoja?".

Äskeinen esimerkki lienee kiusallisista kysymyksistä niitä helpoimmin selitettäviä. Varsin haasteellista on keksiä hyvät vastaukset, kun lapsi haluaa - tietenkin keskellä vilkkaita markkinoita, kauppakeskuksen ruuhkassa tai täydessä metrovaunussa - tietää vastauksen esim. siihen, mistä vauvat tulevat, miksi äidillä ei ole pippeliä, mikä on homo tai miksi viereinen setä haisee pahalle.

Nyt kun omien teini-ikäisten lasten kyselyikä on taakse jäänyttä elämää, on roolit menneet toisinpäin. Nyt äiti on se, joka kyselee ja haluaa tietää kaikenlaista lasten elämästä, tosin vastauksena on usein vain murahdus tai kehotus kunnioittaa toisen yksityiselämää. Ja jos teinin saa jostain kumman syystä mukaansa ihmisten ilmoille, pelkää lapsi koko ajan vanhempansa häpäisevän hänet noloilla jutuilla ;)

Elokuvia

Hevosen pää sängyssä. Tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Marlon Brando ikimuistettavana kummisetänä käheän äänensä kera. Ei ole varmaan montaa ihmistä, jotka eivät olisi nähneet Kummisetä-elokuvia, ja joilla ei olisi noita samoja muistoja mielessään. Harvempi on ehkä lukenut Mario Puzon romaanin, johon elokuva perustuu (kannattaa, se on ainakin yhtä hyvä kuin elokuva!).

"Luke, I´m your father!". Jostain syystä vasta vanhemmalla iällä olen tajunnut Star Warsin traagisuuden juuri perhesuhteiden osalta ja minun käy kovasti sääli kovia kokenutta Darth Vaderia. Nuorempana minuun vetosi eniten toiminta, hyvän ja pahan taistelu. Olisin kovasti itsekin halunnut tuntea "voiman" vaikutuksen.

Yleensä olen sitä mieltä, että kirjat ovat paljon parempia kuin elokuvat ja harvoin edes katselen elokuvia, jotka perustuvat mielestäni huippuhyviin kirjoihin. Pelkään pettyväni. Poikkeuksiakin on ja niistä mainittakoon Taru sormusten herrasta. J.R.R. Tolkien loi 50-luvulla aivan mielettömän maailman kirjallaan (jota tehdessään mm. tutustui Kalevalaan), mutta Peter Jackson vei kirjan tapahtumat - tosin reilusti muokattuina - aivan uudelle tasolle elokuvissaan. Ei voi muuta kuin haukkoa henkeään tapahtumien vyöryessä eteenpäin, varsinkin taistelukohtaukset ovat vertaansa vailla.

Quentin Tarantinon elokuvat iskivät minuun heti kun 90-luvulla näin Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin. Silloin monet kauhistuivat elokuvien väkivaltaisuudesta. Täytyykin olla erikoinen huumorintaju, jotta elokuvia ymmärtää, mutta nykyään Tarantino on saanut arvostusta muunakin kuin kulttielokuvien ohjaajana. Robert Rodriquez on samoilla linjoilla kuin ystävänsä Tarantino, mutta hänen elokuvissaan keskitytään pitkäveteisiä vuorosanoja enemmän suoraan toimintaan - kieroutunutta huumoria unohtamatta. Hänen kuuluisimpia elokuviaan lienevät Desperado, Sin City ja Machete.

En ole koskaan ollut kepeiden komedioiden tai romanttisten rakkauselokuvien ystävä, vaikka tämmöisen keski-ikäisen perheenäidin kai oletetaan sellaisia enimmäkseen katsovan. No tämä äiti kuitenkin käy mieluiten elokuvissa katsomassa toimintaa ja väkivaltaviihdettä! Kaahailun, tappeluiden, räjähdysten, ampumisten ja verenvuodatuksen lisäksi elokuvassa on kuitenkin oltava myös huumoria - ja onnellinen loppu. Pahitteeksi ei myöskään ole, jos pääosan esittäjä on karun miehekäs ja mielellään kaljupäinen, mutta jolla kuitenkin on pilkettä silmäkulmassa ;)

Ps. Uusin Die Hard (Bruce Willis!) ja Fast & Furious (Vin Diesel!) on tänä vuonna käyty katsomassa, kuinkas muuten.
 

Ihan perheestä

Markettien perheparkit saavat aina minut pohtimaan perhe-sanaa syvällisemmin. Ehkä se johtuu siitä, että viisastelevien lasteni mielestä meidän pitäisi pysäköidä perheparkkiin - olemmehan perhe - ja minun mielestäni tietenkään ei, sillä meillä ei enää ole pieniä lapsia. Yleensä ajan tavalliseen parkkiruutuun ja paheksun syvästi perheparkkiin pysäköiviä itsekkäitä törppöjä, mutta joskus - yllytyshulluna - kurvaan ylellisen leveään perheruutuun. Eihän missään ole määritelty ikärajoja moisiin parkkiruutuihin, miettii lapsellisesti kapinoiva mieleni. Vai onko muka?

Ensimmäisenä perheestä tulee mieleen perinteinen ydinperhe, eli vanhemmat ja lapset. Sellainen itsellänikin on. Lapsena olen kokenut myös muunlaisia perhekoostumuksia. Jo kaksi aikuista muodostaa perheen. Lisäksi on yksinhuoltajaperheitä, uusperheitä, sateenkaariperheitä, sijaisperheitä - lista lienee loputon! Myös tiiviistä ystävyyssuhteista voi käytännössä tulla kuin perheitä. Joskus voi joutua tahtomattaankin jonkun perheenjäseneksi, esim. Kelan asumistukihakemusten tai ekomaksujen tiimoilta, kun edellinen asukas ei olekaan tehnyt muuttoilmoitusta ja on vielä väestötietojärjestelmän mukaan samassa osoitteessa uuden asukkaan kanssa!

Lapset piirsivät pieninä usein kuvia perheestämme, ja aina niihin ilmestyi äidin, isän ja veljien lisäksi myös kissojen kuvat! Kyllä minäkin karvaisia kavereitani perheenjäseninä pidän, vaikkei niitä virallisesti missään papereissa ja järjestelmissä sellaisiksi luokitellakaan. Kissojen äidiksi en sentään itseäni kutsu, ainakaan en tunnusta ;)

Pojan näkemys perheestämme päiväkoti-iässä

Tv-sarja Moderni perhe ottaa mielestäni kivalla tavalla huomioon erilaiset perheet. Siinä käsitellään hykerryttävällä huumorilla kolmen erilaisen perheen iloja ja suruja. Yksi perheistä on perinteinen ydinperhe, toisen muodostaa homopariskunta ja heidän adoptiolapsensa. Kolmas on uusperhe, jossa mies on eläkeikäinen jääräpää ja vaimo nuori ja temperamenttinen latinalaiskaunotar. Ja kaikki nämä kolme perhettä ovat vielä sukua keskenään! Astetta vakavammaksi aiheensa puolesta menee Hävyttömät, jossa kuitenkin on huumorin keinoin otettu esiin kipeä aihe, alkoholismi. Siinä perheessä tosin lapset eivät jää avuttomiksi, vaikka äiti hylkääkin heidät tyttöystävänsä takia ja isä elää omaa, alkoholinhuuruista elämäänsä. 

Tv-perhe ylitse muiden on kuitenkin Simpsonit! Tuo ihanan anarkistinen keltainen porukka on viihdyttänyt jo vuosia omalla tyylillään ja on meidän koko perheen suosikki. Niinpä en ihmetellytkään, kun 11-vuotiaani (kysyttäessä, millainen perhe meillä hänen mielestään on) vastasi: "No sarkastinen perhe tietenkin!".

Karkkilakko

Ikä ei todellakaan ole vain pelkkiä numeroita, se on myös aineenvaihdunnan hidastumista ja sitä kautta vaivihkaista kilojen kerääntymistä neljäkymppisen kroppaan. Ja jos liikuntaa tulee harrastettua vain omaksi iloksi silloin kuin huvittaa, eikä pakkomielteisesti hampaat irvessä ja verenmaku suussa, on pakko keksiä jotain. Siispä aloitin karkkilakon! 

Mitään absoluuttista kieltoa en ole itselleni asettanut, sillä sellainen on mielestäni pelkkää itsensä kiusaamista. Päätin vain lopettaa TURHAN karkin, suklaan ja sipsien syönnin - tosin määrittelemättä on vielä, mikä on turhaa... Lauantai-iltaisin ainakin on pakko saada pientä suolaista purtavaa saunakaljan seuraksi, se on varmaa! Mutta ehkä niitä sipsejä voisi ostaa pienemmän pussin tai ainakin syödä itse vähemmän kuin muut. Popcorn ainakin kuulostaa terveelliseltä syötävältä, sehän on maissia! Ja kyllä suklaata pitää silloin tällöin maistaa, ettei maku pääse unohtumaan...

En ole muistaakseni koskaan ollut karkkilakossa, mutta teini-iässä lopetin suklaan syönnin joksikin aikaa finnien pelossa. Mitään muitakaan rajoituksia en ole koskaan syömisen tai juomisen suhteen itselleni asettanut. Tipatonta tammikuuta olen tosin viettänyt jo monta vuotta, mutta sille on kohdallani vain symbolinen merkitys - kannustan niitä joille alkoholi on ongelma. Käytännössä tipaton tarkoittaa kohdallani muutaman oluen menetystä ;) Suklaata sen sijaan kuluukin rutkasti enemmän. Suklaaton syyskuu, uusi trendi? Kuka uskaltaa ryhtyä siihen?
 
Totta puhuen on suorastaan vapauttavaa käydä kaupassa, kun ei tarvitse karkkihyllyjen kohdalla pohtia, ostaisiko jotain hyvää vai ei. Ja illalla ei tarvitse käydä kaksinkamppailua omantuntonsa kanssa siitä, hakeako kaapin kätköistä herkkuja hyvän tv-ohjelman katsomisen seuraksi vai ei, kun herkkuja ei ole. Nyt kyllä tuntuu, että porkkanan pureskelu on laiha lohtu suussa sulavan Fazerin sinisen tai Kalevin valkosuklaan rinnalla, mutta ehkä mieli muuttuu, kun saan vieroitettua itseni liiasta sokerista.
 
No niin, nyt se on julkisestikin sitten julistettu, meikäläisen karkkilakko! Mutta tutut, älkää sitten syyllistäkö minua, jos kaupassa tavatessamme kärryissäni on herkkuja tai näette minut karkkihyllyjen laitamilla kuolaamassa tai sipsipusseja rapistelemassa. Olen todennäköisesti vain ostamassa lasten lauantaikarkkeja tai herkkuja vieraita varten - tai nuuhkimassa vastustamatonta suklaan tuoksua ;)

Keski-iän sietämätöntä keveyttä

Keski-ikäistyminen on taitolaji. Jotkut onnistuvat siinä todella hyvin, toiset eivät edes selviä hengissä. Monet saavat keski-iän kynnyksellä herätyksen ja alkavat kiinnittää enemmän huomiota omaan terveyteen ja jaksamiseen. Yhtäkkiä he puhkeavat kukkaan ja näyttävät jopa paremmilta kuin ennen! Kukoistuksen syynä on usein myös iän ja kokemuksen tuoma itsevarmuus. Mutta toisinkin voi käydä. Joskus melkein pelästyy, kun vastaan tuleva elämää nähneen näköinen ihminen onkin samanikäinen entinen luokkakaveri...

40 tuntui ensin aika suurelta luvulta, mutta ei tämä keski-ikäisen elämä oikeastaan olekaan hassumpaa. Enää ei ole paineita näyttää timmiltä nuorelta naiselta, mutta jos joku paikka vielä näyttää hyvältä, on se vaan plussaa! Lapsetkin ovat niin isoja, etteivät tarvitse äitiä kaiken aikaa, joten välillä voi olla itsekäs ja tehdä juuri sitä mitä haluaa. Äsken tosin ihmettelin, mitä mielessäni liikkui, kun tilasin vaatteita postimyynnistä. Farkut osoittautuivat liian pieniksi ja rintaliivit liian suuriksi... Onneksi mies ymmärsi pitää mölyt mahassaan kun hänelle asiaa ihmettelin - tosin katseesta huomasi, että mies oli huvittunut.

Jostain äskettäin luin, että nainen on parhaimmillaan neljäkymppisenä. Silloin ollaan varmoja itsestä ja näytetäänkin vielä suht hyvältä. En välttämättä ihan täysin tuota allekirjoittaisi. Minulla esim. ei alle neljäkymppisenä vielä ollut mitään erityisiä vaivoja ja kolotuksia, vasta äskettäin sellaisia on tullut. Vielä muutama vuosi sitten ei myöskään tarvinnut miettiä, mitä suuhunsa laittaa. Riitti kun harrasti liikuntaa muutaman kerran viikossa, söi suklaata silloin kun huvitti, mutta silti vaaka näytti aina samaa. Ja nyt vasta tiedän, miltä veto tuntuu - ja se, kun unohtaa käydä vessassa ennen lasten trampoliinilla pomppimista! Varmaan kohta tarvitsen lukulasitkin.

Mutta jos neljäkymppinen on uusi kolmekymppinen niin pitäisikö keski-iän rajaa hilata ylemmäs? Nythän keski-ikäinen on ymmärtääkseni 40-70-vuotias? Mutta ehkä ikätermeillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Tärkeintä kai on, että mahdollisimman moni on tyytyväinen itseensä. Keinotekoinen nuorena näyttäminen kauneusleikkausten avulla on mielestäni aika säälittävää ja usein koomisenkin näköistä. Tai se, että julkkis väittää sileän (eli kiristellyn) ihonsa salaisuuden olevan runsas veden juonti ;)

Miehen ja naisen eroja, osa 3

Naiset ovat mestareita lukemaan rivien välistä ja ilmaisemaan itseään epäsuorasti. Tosin joskus he luulevat löytävänsä syvällisiä merkityksiä sieltäkin missä niitä ei ole, ja ilmaisukin voisi olla suorempaa... Miesraukat eivät yleensä ymmärrä, miksi asioita ei voi sanoa niin kuin tarkoittaa, ja monet yrittävät koko elämänsä ajan ratkaista mysteeriä nimeltä nainen. Yleensä arvaukset eivät mene oikein, ja tuloksena on suuttunut nainen ja vielä enemmän ymmällään oleva mies. Luulisi, että pitemmän aikaa yhdessä ollut pari ymmärtäisi toisiaan jo melko hyvin, mutta aina sekään ei auta. Oma mieheni ei ole vielä 19 yhdessäolovuoden aikanakaan oppinut sitä, että kuukautisten aikaan nainen on kiukkuinen ilman mitään erityistä syytä, ja miehen ei missään nimessä kannata silloin lähteä mukaan riitelyyn!

Mutta miksi nainen käyttää kiertoilmoituksia eikä hän voi vain suoraan sanoa, mitä haluaa? Onko naisen tarkoitus osoittaa miehelle verbaalinen ylivertaisuutensa? Ehkä sitäkin, mutta ennen kaikkea nainen haluaa antaa miehelle tilaisuuden toimia oikein! Esim. mies kertoo, että vaikka onkin ollut poissa kotoa jo useampana viikonloppuna, niin seuraavana olisi kuitenkin tiedossa saunailta/varpajaiset/harrastuksia/Tallinnan-reissu, johon ei ole pakko mennä, mutta menisikö kuitenkin? Nainen vastaa: "Mene jos haluat, itsepähän päätät!". Fiksu mies tajuaisi tietenkin tuosta, että nainen haluaisi joskus viettää yhteistäkin aikaa ja parempi olisi parisuhteen kannalta jäädä kerrankin kotiin. Mutta mitä tekee tyypillinen mies? Hän tietenkin menee, sillä eihän kukaan ole häntä kieltänytkään - tai edes kauniisti pyytänyt jäämään kotiin!

Yhden miehen naisena ja kolmen pojan äitinä olen oppinut, että miehet tarkoittavat sanoillaan juuri sitä mitä he sanovatkin. Ei heiltä kannata kieltäytymisen jälkeen käydä varmistelemaan, että oletko nyt ihan varma, ettet halua lisää ruokaa, tai että et lähde mukaan kirjastoon. On outoa, mutta samalla huojentavaa, että heidän puheissaan ei ole mitään miesten omia salamerkityksiä, joita pitäisi ratkaista kuin murhamysteeriä tai arvoitusta. Ehkä sen takia naisen on helpompi ymmärtää miestä kuin toisinpäin.

Miehet eivät myöskään yleensä ole - naisten tapaan - kovia jaarittelijoita tai juoruilijoita, mutta poikkeuksiakin on. Törmäsin äskettäin tuttuun mieheen, jonka kanssa juttelin korkeintaan viisi minuuttia. Siinä ajassa kävimme läpi perheitten kuulumiset, paikallisten kauppojen ja huoltoasemien valikoiman sekä mopoilun ja autokoulun tilanteen ennen ja nykyään - ja minä en ollut se, joka otti nuo asiat puheeksi. Olin ihan pyörällä päästäni kun jatkoin matkaani keskustelun jälkeen! Ehkä miesten olisi parempi pitäytyä stereotyyppisesti puhumaan vain pakon edessä ja ainoastaan asiaa ;)

Ps. Tämä, kuten edellisetkin saman aiheen jutut perustuvat vain omiin kokemuksiini ja havaintoihini, jos edes niihin. Omia elämäni miehiä en vaihtaisi mihinkään :)

Kevätjuttuja

Jokin aika sitten löysin keväästä vain negatiivisia asioita, kuten kura, lika ja pöly. Melkein unohdin, että onhan keväässä sentään kivojakin juttuja - kuten jääkiekon MM-kisat, jotka käynnistyvät pian! Meidän perheessä on vähän nurinkurinen tilanne, sillä minä (perheen ainoa tyttö) olen innokkain jääkiekon seuraaja. Saatan saada kotikatsomoon seuraksi 11-vuotiaani, mutta jos Suomi ei pärjää, poika luultavasti kyllästyy katsomiseen ja saan jännittää yksin. Minua ei haittaa katsella otteluita ilmaiskanavilta ilman Antero Mertarantaa, sillä totta puhuen hänen juttunsa alkoivatkin jo kyllästyttää. Mutta kiva olisi taas tänä keväänä nähdä Suomen lippu liehumassa voiton kunniaksi!

Keväällä saa herkemmin insipiraatioita kodin ja pihan uudistamiseen. Nyt kun projekti kirjahylly on saatu onnelliseen päätökseen, katse on alkanut suuntautua pihalle. Kai siellä pitäisi jotain tänä vuonna tehdä, ainakin lisätä multaa ja ruohonsiemeniä syksyn pannuhuoneremontista aiheutuneisiin kuoppiin. Tosin vielä ei pysty mitään tekemään. Kuten kuvasta näkyy, takapiha on vielä osaksi luminen ja sulaneet paikat märkiä. Poika haluaisi jo päästä pomppimaan trampoliinilla, mutta tietenkin sen paikka on juuri lumisimmalla kohdalla takapihaa...

Vähän lohduttomalta näyttää myös pihalla oleva vanha pata tällä hetkellä... Pataan talvehtimaan unohtuneet viimekesäiset hopeaputoukset tuskin tuosta enää elpyvät! Vaikken varsinainen viherpeukalo olekaan niin ehkä keksin siihen kauniimpaa laitettavaa kunhan ilmat tästä vielä vähän lämpenevät :)

Pihalla riittää puoliksi mädäntyneitä lehtiä, havunneulasia ja roskaa (eli haravoitavaa on!), mutta näkyvissä on myös ihan pieniä raparperin alkuja! Niistä jaksan innostua joka kevät, vaikken oikein ymmärräkään miksi. Eihän meillä raparpereja käytetä juuri mihinkään, suurin osa viedään lopulta kompostiin... Myös jotain värikästä näyttää omenapuun juurelta nousevan.

Kissat ovat keväästä innoissaan. Kulkevat mokomat yötä päivää sisään ja ulos ihastuneina kevään tuoksuihin ja kummalliseen tunteeseen, että jotain voisi tapahtua - jos eivät olisi leikattuja. Hauskinta keväässä taitaa kissojen mielestä kuitenkin olla auringon lämmittämässä maassa kieriskely. Välillä on vahingossa tullut päästettyä sisälle hiekan ja havunneulasten kuorruttama kissa! 

Kuin tyhjästä elämäämme ilmestyi myös yksi ylimääräinen katti, joka kylmemmillä ilmoilla röyhkeästi majaili meidän välikatolla ja on vieläkin silloin tällöin istuskellut ikkunalaudallamme kuin kotonaan. Valitettavasti tätä Jormaksi kutsumaamme kissaa ei ole taidettu leikata, sillä takapihalla haisee välillä väkevä kissan pissa, joka ei ilahduta edes meitä kissaihmisiä. Olin jo valmis säälimään tuota kodittomaksi otaksumaani kulkijaa, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että kissa voi paksusti eikä ole uuden kodin saati säälin tarpeessa. Siksi kai vähemmän mairitteleva nimi Jorma ;)

Olen viettänyt paria lomapäivää kotona, ja etukäteen luvatun vesisateen sijaan olen saanut nautiskella auringonpaisteesta. Ulkona tuoksuu kevät ja linnut livertävät, mutta liiasta siitepölystä tai hyttysistä ei ole vielä tietoakaan. Ei hassumpaa!

Täydellinen kirjahylly

Harvoin olen ollut yhtä innoissani tai onnellinen jostain huonekalusta tai tavarasta kuin nyt olen - uudesta kirjahyllystä! Täydellisesta kirjahyllystä tuli haaveiltua vuosia, mutta kun vihdoin aloimme toden teolla sitä etsimään, sopiva löytyikin aika nopeasti. Vasta muutama viikko sitten nimittäin hoksasimme, että kirjahyllyn ei tarvitse olla uusi, vaan meille kelpaa hyvin vanhakin. Sitten aloimmekin päivittäin tutkia Huuto.netin ja Tori.fi:n tarjontaa, ja muutaman pettymyksen jälkeen kirjahylly löytyi.

Olen aina haaveillut Boknäsista tai sen kaltaisesta kirjahyllystä, jossa on paljon tilaa kirjoille ja mielellään lasiovet, mutta myös umpinaisia hyllyjä. Haaveistani kerroin jo Täydellisen kirjahyllyn metsästys -kirjoituksessani. Uudet Boknäsit ovat kalliita, mutta onneksi käytettyjäkin löytyy! Ongelma on vain se, että ne ovat todella kysyttyjä, joten ilmoituksiin pitää reagoida nopeasti. Meillä oli onnea ja 6-vuotias keskiruskea Boknäs-kirjahylly matkusti meille reilun sadan kilometrin matkan viime tiistaina. Onneksi hylly oli helppo kuljettaa, sillä se koostuu erillisistä elementeistä. Ei tarvitse ruuvailla, vaan osat loksahtavat paikoilleen ja irti toisistaan helposti. Vaikka meidänkin hyllyssä on 21 erillistä osaa, sen kasaaminen kotona kesti puolisen tuntia. Kirjahylly on hyväkuntoinen ja siinä on meille tarpeeksi hyllytilaa - ainakin toistaiseksi.

Seuraavaksi kuvia, tietenkin. Huonohko kuvanlaatu johtuu etupäässä teknisiä vempaimia karttelevasta kuvaajasta, ei kamerasta ;)

Pitkin viikkoa olemme järjestelleet kirjoja hyllyyn. Aikaisemmin kirjat tungettiin hyllyihin satunnaisessa järjestyksessä sinne minne niitä sattui mahtumaan, mutta nyt tarkoitus oli laittaa kirjat aiheittain ja ainakin saman kirjailijan kirjat vierekkäin. Ehkä ne jotenkin sillä lailla nyt sitten ovatkin. Vähän tilaakin vielä jäi uusille hankinnoille! Umpinaisiin alaosan kaappeihin mahtuu valokuva-albumeja, cd-levyjä ja elokuvia - eli kaikkea sellaista mitä ei halua laittaa näkyville. Myös lp-levyt mahtuvat sinne kokonsa puolesta hyvin, vaikka ne meillä säilytetäänkin toistaiseksi muualla.

Lisäksi vielä yksityiskohta kirjahyllymme valtiaasta, tuohesta tehdystä pöllöstä. Se istui jo entisessä kirjahyllyssä vartioimassa kirjoja ja sai tietenkin paikan myös uudesta, tällä kertaa suomalaisten naiskirjailija-idoleitteni vierestä :)

Lopuksi muistin virkistämiseksi, miltä vanha kirjahylly näytti. Uskoisin, että muidenkin kuin minun mielestä muutos on ollut positiivinen!

Miehen ja naisen eroja, osa 2

Miesten putkiaivoisuus ihmetyttää välillä tosi paljon. Se, että ei voi keskittyä kuin yhteen asiaan kerrallaan, on aika käsittämätöntä - ainakin näin naisen näkökulmasta. Naiset kun tunnetusti pystyvät tekemään monia asioita yhtä aikaa. Jos mies on keskittynyt telkkarin katseluun tai kirjan lukemiseen, hän ei huomaa vieressä seinään piirtelevää lasta - tai kuule, kun hänelle puhutaan. Meilläkin on monet "keskustelut" käyty niin, että minä puhun ja mies saattaa johonkin väliin vähän jotain murahdella. Jälkeenpäin mies ei tunnusta, että moista keskustelua olisi koskaan käytykään. Ovela nainen voi joskus käyttää tilannetta hyväkseen ja väittää, että onhan jostain asiasta puhuttu jo moneen kertaan ja miehenkin pitäisi siitä olla tietoinen. Eli esim. uudet verhot tai maton voi huoletta ostaa ja kertoa sitten, että kyllähän tästä jo sovittiin :)

Kun lapset oli pieniä, minä yleensä hain heidät päivähoidosta. Muutaman kerran kun isän piti hakea, hän ei muistanut! Ilmeisesti miehen päässä pyöri töiden jälkeen vain ajatus kotiin lähtemisestä, eikä sinne mahtunut muisto lapsista. Lapset ihmettelivät päiväkodin portilla muiden lasten lähdettyä, miksi kukaan ei tule heitä hakemaan. Mies taas tuli kotiin muina miehinä, ja muisti unohduksensa vasta minun ihmetellessäni, missä lapset ovat. Olihan se sitten aika noloa sännätä lapsia myöhässä hakemaan.

Joskus yhteen asiaan keskittyminen voi olla hyvä juttu. Ainakin luulisi, että kyseinen asia tulisi silloin tehtyä nopeasti ja huolella. Liiallinen energian ja ajatusten jakaminen monelle eri taholle voi heikentää lopputulosta. Silloin kun mies tekee kotona remonttia, hän tekee vain sitä -  mutta täysillä. Hän ei ole huolissaan remontista aiheutuvasta sotkusta, eikä hän käy välillä laittamassa pyykkejä koneeseen tai ruokaa uuniin. Hän on keskittynyt vain remonttiin ja siihen, että saa sen tehtyä hyvin ja mahdollisimman nopeasti valmiiksi. Kun minä teen remonttia, yritän tehdä sen mahdollisimman vähällä siivolla ja teen kaikkia muita kotitöitä siinä sivussa. Pakostakin siinä rempan teko hidastuu ja tekijä väsyy - ja lopputuloskin saattaa jättää parantamisen varaa. En voisi tehdä etätyötä kotona, sillä minua häiritsisi ympärilläni tekemättömät kotityöt. Mutta ei epäilystäkään, etteikö se onnistuisi mieheltä.

En lakkaa ihmettelemästä ja suorastaan ihailemasta sitä, miten helppo miesten ja poikien on käydä vaatekaupassa. Sillä aikaa kun nainen etsii jotain vaatekappaletta, eli käy läpi koko kaupan valikoiman - moneen kertaan - ja sovittelee ja yrittää tehdä ostopäätöstä eri vaihtoehtojen välillä, mies on jo ehtinyt ostaa koko vaatekerran itselleen! Kun olen käynyt omien teinipoikien kanssa vaateostoksilla, lapsi suuntaa kauppaan saapuessaan suoraan mieleisensä vaatteen luokse ja kertoo haluavansa sen. Hyvä kun malttaa käydä sovituskopissa. Ei puhettakaan siitä, että hän miettisi eri vaihtoehtojen välillä tai katuisi jälkeenpäin valintaansa. Osaisinpa itsekin olla sellainen!

Laiska äiti sohvaperunana

Aina ei vaan jaksa olla pirteä ja puuhakas kodin hengetär, Laiska äiti miettii ja ottaa rennomman asennon sohvan nurkkapaikassa. Siitä on hyvä näkymä televisioon, jota katsomaan hän on taas jämähtänyt. Muut perheenjäsenet tietävät äidin lempipaikan, joten hyvin harvoin siihen uskaltautuu joku muu. Ainoastaan toinen kissa on hoksannut, että äidin pepun muotoilemassa nahkasohvan kuopassa on juuri sopiva paikka käpertyä kerälle nukkumaan, joten joskus kissa uhmaa äidin auktoriteettia anastamalla paikan itselleen.
 
Mutta tänään kissa hyppää kehräten syliin iltaunille. Äidillä on kupillinen vasta keitettyä kahvia ja pieni suklaapatukkakin löytyi salaisesta piilopaikasta, joten mikäpä siinä on Emmerdalea katsoessa ja elämästä nauttiessa! Ohjelman jälkeen äiti saattaa jaksaa tehdä pieniä kotihommia, kuten laittaa pyykkejä koneeseen tai tiskata astioita, mutta ei aina. Silloin kun on oikein väsynyt huonosti nukutun yön tai hektisen työpäivän jälkeen, sohva vetää puoleensa kuin magneetti. Äiti ei kuitenkaan nuku sohvalla, vaan katselee siinä televisiota, lukee kirjaa, näpyttelee läppäriä tai muuten vaan miettii, suunnittelee, tuskailee, ihastelee tai ihmettelee maailman ja oman perheen menoa. Myös monet kodin pikku remontit on mietitty toteutusvalmiiksi sohvalla.
 
Sohvalla istuessa voi tehdä myös paljon muuta, kuten kuulustella lapsia kokeita varten. Siinä voi myös pitää puhuttelua sille pojalle, jonka sähköinen reissuvihko on paljastanut läksyjen olleen tekemättä tai että kännykkää on käytetty tunnilla vaikka se on kiellettyä. "Mitä mä nyt muka taas oon tehnyt?", alkaa keskustelu lapsen tutuilla vuorosanoilla. Jokin aika sitten sohvalla opeteltiin nokkahuilun soittoa ja viime viikonloppuna nuotteja ja oktaavialoja kuopuksen musiikin koetta varten. Siinä äiti oli kyllä hieman hätää kärsimässä, sillä hän on jo vuosia kehuskellut lapsille olleensa musiikkiluokalla, mutta jättänyt kertomatta, että juuri sitä teoriaa ei tullut kunnolla opittua... Hyvä kun oppi soittamaan nokkahuilua ja sai vingutettua viulusta muutaman riipivän sävelen.
 
Aika ajoin Laiska äiti muuttaa muotoaan Reippaaksi äidiksi, joka jaksaa vielä illalla töiden jälkeen käydä lenkillä tai kirjastossa. Silloin äiti itsekin yllättyy reippaudestaan ja hänelle tulee hyvä mieli, vähän niin kuin suklaata syödessä. Tämä reippaus on luultavasti selitettävissä hormonitoiminnalla, sillä tiettyyn aikaan kuukaudesta äiti on myös reipas siivoamaan - ja haastamaan riitaa, ovat perheen miehet huomanneet. Onneksi sentään viikonloppuisin ja lomilla saa huomattavasti enemmän aikaiseksi kuin arkisin, muuten äitiä saattaisi huolestuttaa oma laiskuutensa - ihan vähän.

Kevät-ärsytys

Tänään aurinko lämmitti jo aika mukavasti ja kaduilla oli sulaneista lumista muodostuneita vesilätäköitä. Kevät siis on tulossa, vaikkakin ainakin asiantuntijoiden mukaan hieman myöhässä. Mutta onko kevät kuitenkaan niin ihanaa aikaa, oikeasti?

Yleensä siinä armottoman kevätauringon valossa muistaa, miten paljastavaa aikaa kevät on. Kaikki kodin kuluneet ja nuhjuiset kohdat tulevat nyt tosi selvästi esiin ja ikkunoiden liat paljastuvat! Pölyä leijuu pitkin taloa ja näyttää pesiytyneen sellaisiin kulmiin ja koloihin, joita ei talvella ole huomannutkaan. Mistä ihmeestä hämähäkinseititkin ovat yhtäkkiä ilmestyneet kattoon ja jopa viherkasveihin? Eipä ihme, että aina keväisin iskee sisustusinto ja halu saada kotiin jotain uutta. Tänä keväänä meillä on tyydytty seinien maalaamiseen ja uusiin keittiön verhoihin, mutta kevätaurinko kyllä osoittaa paljon muitakin parannuskohteita. Ja kertoo, miten laiskasti talvella on tullut siivottua.

Eikä se ole valitettavasti pelkästään koti, joka näyttää nuhjuiselta keväisin. Talven aikana on ilmeisesti tullut naurettua kaiken aikaa, sillä keväällä huomaa, että naamaan on ilmestynyt muutama uusi "naururyppy". Ainakaan en myönnä, että syynä olisi jokin muu, kuten alkava keski-ikä :) En ole kuitenkaan järin ihmeissäni siitä, että monet eivät hypi riemusta kevään saapuessa vaan päinvastoin masentuvat. Alkoholisteille kevät on otollista aikaa retkahdukselle ja vähintään kevätväsymystä valittelee moni.

Monet valitsevat vaatteiden värin vuodenajan mukaan. Siis talvella tummaa ja keväällä vaaleampaa. Minua sellainen etupäässä ahdistaa, sillä pukeudun yleensä aina samaan väriin, mustaan. Lienee jäänne "hurjasta" hevarinuoruudesta. Ei tarvitse stressata, mikä väri käy minkäkin kanssa, kun käyttää aina samaa perusväriä. Mustaan on helppo halutessaan yhdistää värejä - kuten siniset farkut - jos oikein holtittomaksi heittäytyy :)

Lumen sulaessa tulee esiin märkä maa. Hiekka tarttuu kenkien pohjiin ja kulkeutuu sitä kautta eteiseen ja joskus pidemmällekin taloon, kun mies ja lapset kaikki eivät aina muista ottaa kenkiä pois jalasta hakiessaan vaikka jotain unohtunutta tavaraa sisältä. Kissojen tassut ne vasta imevätkin kuraa itseensä! Meillä kulkee aina keväisin kurainen kissantassupolku takaovelta ensin keittiöön ruokakupin luokse ja sieltä sitten hieman haalistuneena muualle taloon.

Ja mitä kaikkea sieltä lumen alta sitten keväisin paljastuukaan! Meidän pihalta on löytynyt talvella kummallisesti kadonneita pulkkia, lumilapioita ja muuta tavaraa, mutta enimmäkseen kuitenkin kaikenlaista haravoitavaa roskaa: osaksi maatuneita lehtiä, kottikärrykaupalla neulasia, risuja jne. Piha näyttää siivottomalta ennen kuin jokainen neliömetri siitä on haravoitu, ja siinä onkin tekemistä. Mukavampi oli vain talvella luoda lumet syksyllä maahan jääneiden lehtien päälle ajatuksella "poissa silmistä, poissa mielestä".

Kaikesta huolimatta kevään saapumista odotetaan. Minäkään en vaihtaisi neljää vuodenaikaa mihinkään, vaikka eniten syksystä ja talvesta pidänkin. Mitä mieltä sinä olet?

Miehen ja naisen eroja

Mies kertoo olevansa ehkä tulossa kipeäksi, kuumemittarikin näyttää tasan 37 astetta. Kurkku tuntuu karhealta ja kerran on tullut yskittyäkin. Paras varmaan käydä sohvalle viltin alle makaamaan (=kuorsaamaan) koko illaksi, on niin hutera olo. Nainen miettii, voisiko olla kipeä, kun olo on niin heikko, että pyörryttää ja on ollut kylmäkin koko päivän. Oho, kuumemittari kohoaa melkein 39 asteeseen, joten ehkä voisi hetkeksi istahtaa tai jopa käydä sängyn päälle lepäämään. Kun särkylääkkeen vaikutus alkaa eikä enää pyörrytä tai palele kovin paljon, voikin sitten vaikka tiskata tai laittaa pyykkejä koneeseen. Kuulostaako tutulta?

Itse nuorena ja täydellisyyteen pyrkivänä äitinä jopa pesin ikkunoita (ulkopuolelta!) 39 asteen kuumeessa, kun piti valmistella kotia lapsen syntymäpäiviä varten eikä yhtään päivää voinut hukata sairastamiseen. No se ei tehnyt minusta sankariäitiä, vaan ainoastaan hölmön. Onneksi pienten lasten äidit on yleensä varustettu hyvällä vastustuskyvyllä niin, että vaikka muu perhe sairastaa, äiti jaksaa terveenä hoitaa kaikkia muita - jopa sitä sohvalla myötuntoa kalastelevaa isää.

Voihan se olla, että miehillä on naisia alhaisempi kivunsietokyky niin että pieni flunssanpoikanen oikeasti kaataa isonkin miehen petiin. Tai sitten miehet vaan ovat ovelia ja käyttävät kaikki keinot, jotta elämä olisi heille rennompaa kotona - ja he saisivat naisen huomion itseensä! Pieni kuume, yskä tai kurkkukipu ei toki heitä vaivaa silloin, kun tiedossa on esim. saunailta kavereitten kanssa. Selvää on ainakin se, että jos miehet synnyttäisivät, kivunlievityskeinot olisivat paljon parempia kuin nyt tai kaikki lapset syntyisivät keisarinleikkauksella. Eivätpä miehet myöskään nousisi suoraan synnytyksen jälkeen ylös perhettä ja kotia hoitamaan, vaan makaisivat viikkotolkulla sängyssä muiden passattavana, luulen.

Mieheni on ollut mukana kaikissa kolmessa synnytyksessä ja selvinnyt koettelemuksista pyörtymättä, se olkoon hänelle kunniaksi. Kolmannen pojan synnytykseen tosin ajoin itse, sillä vaikka synnytyskipuja oli aamusta asti, arvelimme miehen hyvin ehtivän käydä töissä ennen tositoimiin ryhtymistä. Kaikki sujuikin edelliskertoja nopeammin ja jouduin lähtemään sairaalaan ilman miestä. Onneksi poltot tulivat sopivasti punaisissa liikennevaloissa matkalla ja onnistuin jotenkin myös jättämään vanhimman pojan esikoulun pihalle ja nuoremman mummolaan matkan varrella. Eli itse asiassa ajoitus oli melkein täydellinen, sillä mieskin ehti vielä sairaalaan ennen synnytystä.

Viime kesänä jouduin vatsan tähystysleikkaukseen. Miehestä ei ollut paljon apua, sillä hän oli samaan aikaan sairaslomalla poikki menneen sääriluun takia. Päätin, että jos olen kerran kesken synnytyskipujen ajanut autolla sairaalaan synnyttämään, ajan myös leikkauksen jälkeen itse kotiin vaikka minkälaiset tikit mahassani. Sen verran jännitti kotimatkan onnistuminen, että unohdin sairaalan nimirannekkeen käteeni. "Karkasitko sairaalasta?", kysyi poika vilkaistuaan käteeni, kun kaksi yötä leikkauksen jälkeen tulin kalpeana ja hengästyneenä jännittävän ajomatkan jälkeen kotiin.

Omista havainnoista ja kokemuksista vedän pokkana sellaisen johtopäätöksen, että nainen on miestä sisukkaampi ja päättäväisempi eikä pelkää kipua. Välillä naiset kyllä esittävät heikkoja ja haavoittuvaisia, mutta vain siksi, että mies saisi tuntea olevansa tarpeellinen ja ihailtu! Eikä minua edes huvita esim. vaihtaa renkaita autoon tai pilkkoa polttopuita, joten tehköön mies niitä hommia ja tuntekoon itsensä ihan rauhassa tarpeelliseksi tosimieheksi!