Vuoden viimeinen

Näin vuoden lähestyessä loppuaan tulee vaistomaisesti tarve tehdä itselleen jonkinlainen henkinen tilinpäätös kuluneesta vuodesta. Mitä tulikaan tehtyä, mitä opittua? Oma vuoteni oli täynnä suuria tunteita - niin iloa ja ylpeyttä kuin luopumisen tuskaa ja vähän suruakin. Lisäksi remonttipölyä tuntui olevan ilmassa pitkin vuotta. Oivalsin myös sen, että nyt eletään ihan uutta elämänvaihetta. Lapset ovat kasvaneet isoiksi ja itsenäistyvät hurjaa vauhtia, ja vanhempien on vain siihen sopeuduttava.

Onneksi jotain pysyvääkin vielä on, eli kirjat. Tämmöistä tuli tänä vuonna luettua:

1. Anja Snellman: Pääoma

2. Roslund & Hellström:  Tyttö katujen alta

3. Jari Tervo: Esikoinen

4. Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

5. P. D. James: Valepotilas

6. Charlaine Harris: Sydänverellä

7. Anne Holt: Kasvoton kuolema

8. Donna Leon: Uskon asia

9. John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla

10. Douglas Preston & Lincoln Child: Kuolleiden kirja

11. Mari Jungstedt: Neljäs uhri

12. Donna Leon: Turvasatama

13. Anne Holt: Kuoleman tahdissa

14. Tuomas Kyrö: 700 grammaa

15. Tuomas Kyrö: Kunkku

16. Donna Leon: Pedon palkka

17. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

18. Janet Evanovich: Yhdeksän hyvää

19. Janet Evanovich: Kymmenen oksalla

20. Janet Evanovich: Luuvitonen

21. Ann Cleeves: Viiltoja

22. John Irving: Vapauttakaa karhut!

23. Anna Jansson: Hylynryöstäjä

24. Janet Evanovich: Kolmas kovanokka

25. Roope Lipasti: Perunkirjoitus
26. Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Eipä ole suuri yllätys, että tämänkin vuoden aikana luin enimmäkseen dekkareita - ne nyt vaan on mun juttu. Tuomas Kyrön ja Miika Nousiaisen tuotantoon tutustuin myös. Herrat ovat ihastuttaneet nokkeluudellaan Hyvissä ja huonoissa uutisissa, joten odotukseni kirjojen suhteen olivat korkealla. Ehkä vähän liiankin korkealla, sillä olisin toivonut vieläkin hykerryttävämpää tekstiä.

Nämä kirjat sain joululahjaksi. Härkösen kirjan jo ehdin lukea ja tuskin maltan odottaa, että pääsen Dickerin 800-sivuisen kirjan kimppuun. Onneksi joulupukki kuuli toiveeni!

Tuo vieressä nappisilmillään tuijottava kaveri on tosin sitä mieltä, että lukemista parempaa tekemistä olisi ehdottomasti hänen kanssaan seurustelu - tai ainakin ruokakupin täyttäminen.

Onnekasta tulevaa vuotta!

Hiljaa hiipii joulumieli

Joulukuun alussa äiti alkoi tarkemmin katsoa ympärilleen kotona ja huomasi, että keittiö oli oikeastaan aika väritön paikka. Uudet, harmaat kaapistot olivat toki edelleen ihanat - joskin korkeakiiltoisissa ovissa sormenjäljet näkyivät yllättävän hyvin, joten ovet eivät ehkä välttämättä olleet järkevin valinta laiskan äidin keittiöön. Välitilan valkoinen lasi näytti kauniilta ja se oli sentään helppo pitää puhtaana. Mutta mitä ihmeen järkeä oli yhdistää niihin harmaat verhot ja samaa sävyä oleva matto? Lopputulos oli kyllä harmoninen - mutta niin tylsä.

Äiti päätti, että nyt kaivattiin väriä keittiöön ja sitä myötä piristystä pimeään vuodenaikaan. Eikä aikaakaan, kun Jotexista oli tilattu punaiset verhot ja varaston uumenista kaivettu esiin jo melkein unohdettu mummin vanha punainen matto. Keittiö näytti nyt paljon pirteämmältä - ja jouluiselta. Äiti on aina kritisoinut jouluverhojen vaihtamista ja yleistä jouluhössötystä vastaan, joten ällistys oli melkoinen, kun hän tajusi hankkineensa elämänsä ensimmäiset jouluverhot! Muille hän tietenkin pokkana väitti, että punaisia verhoja voi käyttää ympäri vuoden. Saas nähdä miten hyvältä ne vielä keväällä näyttävät.

Kännykkäkuvat on mitä on... Oikeasti verhot ja matto on samaa punaisen sävyä.

Nyt voi joku ajatella, että äiti hurahti täysin ja koti loistaa kuin migreeniä aiheuttavat vilkkuvat ja välkkyvät amerikkalaiset joulukodit ja takan reunalle on ripustettu omin käsin tehdyt joulusukat. Ehkä pipareitakin on leivottu, perunalaatikot imelletty ja vaatehuone siivottu monen vuoden aikomisen jälkeen?

No ei sentään. Äiti ei vieläkään osaa tehdä sukkia tai lapasia eikä edelleenkään ole innostunut leipomisesta. Vaatehuonekin odottaa vielä inspiraation iskemistä. Mutta kun vielä marraskuussa pihan ainoa ylimääräinen valo tuli kissan haudalla lyhdyssä lepattavasta kynttilästä, joulukuussa sentään viriteltiin vähän jouluvaloja pihalle ja ikkunaan. Lamput eivät kuitenkaan olleet kovin yhteistyökykyisiä, sillä terassin katon reunaan laitetuista jääpuikoista neljännes sammui melkein heti kättelyssä. Eli se siitä loistokkaasta joulukodista. Onneksi kynttilöitä sentään riittää.

Eilen Prismasta mukaan napattu kynttilä. Keittiössä leijailee nyt mukavan mieto tuoksu - ihan kuin joku olisi leiponut!

Kastehelmi-kynttilälyhdyt on vaan niin ihania, ja niiden kaverina Lapista tuotu porolyhty.

Joulukalenteri on ainakin lapsiperheissä takuuvarma keino huomata joulun lähestyminen. Tähän mennessä äiti olikin joka vuosi hankkinut lapsilleen joulukalenterit, vaikka lapset olivatkin jo isoja. Nyt ne jäivät ostamatta, sillä edellisenä vuonna oli paljastunut, että karkit ja suklaat oli usein syöty luukuista jo ennen joulukuuta. Äiti oli syystäkin tuntenut itsensä huijatuksi, joten enää moinen peli ei vetelisi. Hän ei edes uskaltanut kysyä, miten varhaisessa vaiheessa lasten usko joulupukkiin oli kadonnut... Ehkä lapset olivat vuosikausia leikkineet uskovansa pukkiin, jotta äidille ei olisi tullut paha mieli? Parempi siis pitää itsellään ruusuiset mielikuvat, äiti päätti.

Ilman kalentereita, joulupukkiin uskomista tai suurempia jouluvalmisteluitakin joulu lähestyy vääjäämättä. Eilen satanut lumi viritteli mukavasti joulutunnelmaan - etenkin sen jälkeen, kun painava lumi oli hiki päässä kolattu pihalta. Myöskään tieto siitä, että karkki- ja suklaalakko päättyy pian, ei ainakaan vähennä tämän äidin joulumieltä.

Vihdoinkin lunta!

Iidan tarina

Heinäkuussa 2000 villiintynyt kissa synnyttää pennut luonnon helmaan. Ihmisistä vieraantunut emo joudutaan lopettamaan, mutta ainakin yksi pentu otetaan eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin. Samana syksynä nelihenkinen perhe päättää hankkia lemmikin. Eläinsuojeluyhdistyksen hoidosta löytyy kaunis, harmaa-valkoinen tyttökissa, joka vaikuttaa reippaalta ja touhukkaalta. Kotona kissanpentu kiertää heti talon kaikki nurkat, kehrää sitten tyytyväisenä ja hyppää äidin syliin luottavaisena nukkumaan. Se on niin onnellinen, että lirauttaa pissat äidin farkuille. Siitä alkaa kuitenkin tämän villikissan poikasen ja perheen yhteinen taival.

Lasten leikeissä mukana

Kissalle annetaan nimeksi Iida. Iida ei ole säikky tai arka, vaan innoissaan mukana perheen arjessa ja lasten touhuissa. Se on aina siellä missä tapahtuu, eikä yksikään pahvilaatikko tai avonainen laukku jää siltä tutkimatta. Pieni identiteettiongelmakaan ei sitä hetkauta. Huomataan nimittäin, että Iida onkin poika. No, erehdyksiä sattuu - jopa eläinlääkärille, joka oli pennun tarkastanut. Iida pysyy kuitenkin Iidana, sillä mitä sitä hyvää nimeä enää vaihtamaan.

Perheeseen syntyy kolmaskin lapsi. Iida hyväksyy tulokkaan heti, mutta sen hellyydenosoituksia on rajoitettava niin, ettei se heti pääse vastasyntyneen viereen häkkisänkyyn nukkumaan. Vaikka Iida loukkaantuukin hetkeksi siitä, että makuuhuoneen ovi sulkeutuu sen edestä, Iidasta ja nuorimmasta lapsesta tulee parhaat kaverit, jotka välillä yllätetään jopa yhdessä syömässä kissan kuivaraksuja lattialla.

Kaverukset

Iida-kolli on hyvin ihmisrakas. Jopa vieraita ihmisiä se puskee kehräten ja hyppää syliin nukkumaan. Niin kissaihmiset kuin kissanvihaajatkin saavat siltä samanlaisen kohtelun. Perheen luona kyläilijät siis lähtevät aina kotiin vaatteet kissankarvoissa, halusivat tai eivät. Iltaisin sohvalla istuessa ja telkkaria katsellessa on usein vakiovarustuksena kissa sylissä lämmittämässä.

Toisista kissoista Iida sen sijaan ei pidä, ja sen kasvaessa vain harva kissa uskaltaa uhmata sen auktoriteettia. Naapuruston koiratkin oppivat pian jättämään sen rauhaan. Joten kuten Iida oppii sietämään pientä mustaa Milla-kissaa, josta tulee perheen toinen lemmikki. Milla on kiltti ja sopeutuvainen, eikä yritä anastaa Iidan arvoasemaa.

Vaikka Iida ei ole koskaan oppinut kunnolla naukumaan, se näyttää monipuolisesti tahtonsa ja mielialansa ilmeillä ja teoilla. Ei ole epäselvyyksiä siitä, etteikö se haluaisi mennä ulos, jos se yöllä raapii oven karmia tai patjan reunaa, tai juoksee sängyssä nukkuvien päiden yli! Se osaa myös avata kiinni olevan oven hyppäämällä oven kahvaan. Se tulee todistettua käytännössä talven pikkupakkasilla, kun viimeisenä kouluun lähtenyt poika ei eräänä aamuna muista laittaa ulko-ovea lukkoon. Ulos jäänyt kissa hyppää oven kahvaan ja menee sisälle, ja raikas ulkoilma virtaa pitkin päivää sisälle. Kun ensimmäinen ihminen saapuu kotiin, on sisällä 9 astetta lämmintä.

Vuosien varrella Iida selviytyy muutamista kiperistä tilanteista ja vahingoista viisastuneena elää onnellisia kissanpäiviä. Se nauttii hyvästä ruoasta ja siitä, että se saa kulkea vapaasti ulkona ja sisällä. Sillä on myös aina paikka jonkun sylissä. Vastavuoroisesti se antaa perheenjäsenilleen kissaterapiaa ja seuraa sekä pitää hiiret ja myyrät poissa. Jossain vaiheessa perhe huomaa, että Iida on tullut vähän hitaammaksi ja harkitsevaisemmaksi, mutta niinhän vanhemmiten kaikille käy.

Elokuussa 2014 kaikki muuttuu. Iida saa hurjan epilepsiakohtauksen eikä enää tule täysin ennalleen sen jälkeen. Lääkärintarkastus osoittaa kilpirauhasen liikatoiminnan, johon saadaan lääkitys. Valitettavasti muutakin on vialla, eikä siihen saada diagnoosia. Iidan kunto vaihtelee syksyn ja alkutalven aikana. Perhe on huolissaan. Lopulta vaikuttaa, ettei se aina edes tunne perheenjäseniään tai muista, milloin pitää syödä ja missä käydä tarpeillaan. Oudot hermostolliset vaivatkin pahentuvat. Se on itsekin selvästi hämmentynyt omasta tilastaan, säikky, hermostunut ja stressaantunut. Marraskuussa lääkärikin on sitä mieltä, että viimeinen piikki on paras ratkaisu enempien kärsimysten välttämiseksi, joten Iida nukutetaan ikuiseen uneen.

Kaikki lemmikkinsä menettäneet tietävät, miten pahalta menetys tuntuu. Onneksi muistot elävät ikuisesti. Lepää rauhassa Iida 7/2000 - 7.11.2014.

Kielipoliisin tunnustukset

Kielioppivirheet ärsyttävät minua - etenkin yhdyssanavirheet. Mielestäni kaikille ihmisille pitäisi olla selvää, että esim. mustikkapiirakka, mäntymetsä tai junarata kirjoitetaan yhteen. Vähän vaikeampien sanojen, kuten tännepäin tai viimevuotinen, kirjoitusvirheet voi vielä jotenkin ymmärtää. Joskus yhdyssanavirhe muuttaa koko asian sisällön, joten kyse ei ole pienestä erheestä. Yhdyssanavirheiden näkemiseltä ei voi kukaan välttyä, sillä niitä löytyy päivittäin lehdistä, nettikirjoituksista, kauppojen ilmoituksista ja työsähköposteista.

En väitä, etten itse tekisi koskaan virheitä. En muista moniakaan kielioppisääntöjä, vaan kirjoitan niin kuin hyvältä tuntuu. Kunpa olisinkin kouluaikoina ollut kieliopista yhtä innoissani kuin aineiden kirjoittamisesta! Ehkä sitten olisin päässyt yliopistoon lukemaan suomen kieltä. Kerran jaksoin käydä pyrkimässä, mutta suuri suunnitelmani kompensoida kieliopin puutteet vapaan kirjoittamisen osiolla ei onnistunut. Voin siis vain kuvitella, miten taitava ja arvostettu suomen kielen tutkija tai kuinka innostunut äidinkielen opettaja minusta olisikaan voinut tulla. Tai olla tulematta. Mielessäni voin kyllä nähdä itseni punakynä kädessä aineita korjaamassa.

Tämä ei jaksanut kovasti kiinnostaa. Kuva pojan äidinkielen kirjasta.

Olen aina haaveillut kirjailijan urasta. Sinä Minä -lehti julkaisi teininä kirjoittamani novellin ja jopa maksoikin siitä joitakin kymmeniä markkoja. Menestyksestä hurmioituneena naputtelin sähkökirjoituskoneellani romaanin käsikirjoituksen ja lähetin sen kustantajalle. Vuoden kuluttua se lähetettiin postissa takaisin, mukanaan kohtelias lähete: "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovellu kustannusohjelmaamme." Tipahdin takaisin maan pinnalle vaaleanpunaiselta kirjailijan-pilveltäni, myönsin realiteetit ja lähdin opiskelemaan kaupallisia aineita.

Tallessa on sekä hylätty käsikirjoitus että lehti, jolle kirjoitukseni kelpasi. Ei niitä kyllä enää kehtaa lukea...

Romaaneja lukiessa ei yleensä tarvitse vaivata päätään kielioppivirheillä, vaan voi keskittyä pelkkään lukunautintoon. Ihastelen hienoja lauserakenteita ja taidokkaita virkkeitä. Joillakin vain on kirjoittamisen taito. Sofi Oksanen on hyvä esimerkki siitä. Olen suorastaan ahminut koko hänen tuontantonsa, eikä innostus tule siitä, että minua suuremmin kiinnostaisi Viron historia tai syömishäiriöisen ihmisen kuvaus, vaan tekstin sulavuus ja monimuotoisuus. Ulkomaisista kirjailijoista olen aina ihastellut John Irvingin rönsyilevää kirjoitustyyliä.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Minusta ei siis tullut suomen kielen asiantuntijaa, opettajaa eikä uutta Anja Snellmania tai Anna-Leena Härköstä. Sen sijaan minusta tuli virheitä bongaileva kielipoliisi, joka onnekseen löysi blogimaailman ja on päässyt sitä kautta purkamaan kirjoittamispakkomiellettään. Kustannusyhtiöt voivat siis huokaista helpotuksesta - minulta ei ole tulossa kustannusohjelmaan soveltumatonta käsikirjoitusta. Ainakaan vielä.

Huonoja häviäjiä

En taida tietää yhtään lasta, joka ei joskus kiukuttelisi tai suuttuisi hävitessään pelissä tai jossain muussa kilpailussa. Ekaluokkalaisten hiihtokilpailussa vielä saatetaan jäädä odottamaan takaa tulevia kavereita, mutta aika varhaisessa vaiheessa lapsi ymmärtää voittamisen ja häviämisen eron ja haluaa olla paras. Temperamentista riippuu, miten häviöön suhtaudutaan. Yksi heittelee Monopolin pelinappulat ympäri huonetta (tai ne suksisauvat ladun varteen), toinen murjottaa ja kolmas väittää, että muut ovat huijanneet.

Itse en muista olleeni edes lapsena kilpailuhenkinen, mutta omat lapseni ovat erilaisia. Heidän ollessaan pieniä piti joskus tahallaan tekeytyä huonoksi ja hävitä pelejä, jotta saisi hymyn lasten huulille. Kasvatuksen kannalta se ei ehkä ollut kovin viisasta, mutta vaikutti silloin järkevältä toimintatavalta. Isompien lasten kohdalla huijaus ei tietenkään enää mennyt läpi. Teinien kanssa jokainen hetki on arvoitus. Kun 17-vuotias pelaa huoneessaan tietokonepeliä, niin kyllä kuulee suljetun ovenkin takaa, miten peli etenee. Häviön uhatessa säälin näppäimistö-rukkaa, joka joutuu kestämään turhautuneet hakkaamiset. Kovilla ovat myös pelikavereiden korvat, jotka varmasti soivat mikkiin huutamisen seurauksena. Silloin ei kannata mennä kyselemään kuulumisia - tai pyytää pelaamaan kanssaan Unoa.

Ei niin yksinkertaista peliä, ettei sitä pelatessa joku voisi suuttua.

Keilaamisessakin on omat riskinsä. Koko perheen hauska keilahetki saattaa hetkessä muuttua tiuskimiseksi ja murjottamiseksi. Joskus joku on jopa alkanut riisua keilakengännauhojaan ja halunnut luovuttaa, kun peli ei olekaan kulkenut toivotulla tavalla. Yksi pojista ei halua, että häntä kehutaan - ei vaikka hän saisi täyskaadon. Eli kun viereisellä radalla keilaa onnellisen oloinen perhe toisiaan kannustaen ja ylävitosia heitellen, meidän radalla vääntää hiki päässä synkkä porukka, jolta ei liiemmin kehuja toisilleen heru. Ainakin kehumista yrittänyt vaimennetaan nopeasti vihaisilla katseilla.

"Tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen." -hokema ei siis liene iskostuneen kovinkaan hyvin tajuntaamme. Lasten jalostamattomat pettymyksen ilmaukset ovat vielä ymmärrettäviä, mutta aikuisten tulisi olla järkeviä ja suhtautua elämän pettymyksiin ja häviöihin tyynesti. Niinhän sitä luulisi. Taitaa meidänkin perheessä isää ottaa eniten päähän, jos hän häviää keilaamisessa - etenkin äidille.

Päivän puheenaiheet

Jos kerran Aluehallintovirasto on kieltänyt viski-sanan käytön yksityisissä blogeissa, niin täytyyhän minunkin siitä kirjoittaa. Vaikken edes juo viskiä enkä muitakaan väkeviä. Nuorena sitä oli pakko kokeilla ihanan Jim Morrisonin esimerkin innoittamana, mutta eihän siitä tullut mitään muuta kuin julmettu päänsärky. Joka kerta. Tosin eipä Jim-rukkakaan jaksanut viskinhuuruista (no ehkä hänellä joitain muitakin paheita oli...) elämää kuin 27-vuotiaaksi.

Toinen kuuluisa viskisieppo, 68-vuotias Lemmy Kilmister, porskuttaa Jack Danielsin voimalla edelleen.

Tuo Aluehallintoviraston "määräys" on tänään jo todettu liioitteluksi ja yksityisillä ihmisillä on sittenkin edelleen lupa kertoa viski- ja muista alkoholielämyksistään, mutta monelle jäi varmaan takaraivoon ärtymys moisesta sanelupolitiikasta. Kohtahan meitä paapotaan kuin pikkulapsia - tai ruotsalaisia. Ja kuitenkin samaan aikaan netti on pullollaan kaikkea mahdollista oikeasti pahaa, johon Suomen viranomaiset eivät voi eivätkä halua puuttua.

Aion kerrankin olla tiedostava ja pohtia toistakin vitsausta, Ebolaa. Tänään on uutisoitu, että virus on ensimmäistä kertaa tarttunut potilaasta hoitajaansa Yhdysvalloissa. Pitäisikö tästä olla huolissaan? Mielessä on taannoinen sikainfluessapaniikki, joka iski myös minuun. Vein viranomaisten kehotuksesta lapseni rokotukseen ja otin sellaisen itsekin, vaikken koskaan aiemmin ollut ottanut edes tavallista kausi-influenssarokotusta. No, säästyimme sikataudilta - sekä onneksemme myös narkolepsialta. Tosin luultavasti ilman rokotusta olisimme samassa tilanteessa.

Onko Ebola seuraava liikaa hysteriaa lietsova tauti, vai todellinen uhka? Asian vakavuus selvinnee jossain vaiheessa, enkä sitä ennen jaksa olla kovin huolissani. Maalaisjärki päässäni kuitenkin mietiskelee, että taudin leviämistä ei ainakaan hillitse se, että Afrikassa sairastuneet kuljetetaan kotimaihinsa levittämään tautia maailmanlaajuisesti.

Ebola-virus

Vähän nimistä

Kun olin lapsi, nimipäiviä juhlittiin melkein samalla tavalla kuin syntymäpäiviäkin. Leivottiin kakku, kutsuttiin vieraita ja saatiin lahjoja - mikäs sen mukavampaa lapselle. Silloin oli outoa, jos jollakin oli nimi, jota ei löytynyt almanakasta. Nykyään nimipäiviä ei juurikaan vietetä. Omat lapsenikin saavat harmikseen tyytyä pelkkiin onnentoivotuksiin. Mutta koska nyt on muotia antaa lapselle mahdollisimman erikoinen nimi, on ehkä hyväkin, että nimipäiviä ei juhlita. Olisihan se surullista, jos pieni Raparperi Belladonna tai Simmu Metsänpoika ei voisi juhlia muiden tapaan - heidän nimiään kun ei almanakasta löydy.

Näyttelijä River Phoenixin kuoleman jälkeen vuonna 1993 luin lehdestä jutun hänen perheestään, jossa lapsille oli annettu luontoon liittyvät nimet. Riverillä oli mm. sisaret Summer ja Rain. Silloin mietin, miten herttaista olisikaan, jos myös omat tulevat lapseni saisivat luonnosta juontavat nimet. Sehän sopisi hyvin myös ekologiseen arvomaailmaani. Päätin, että tuleva tyttäreni olisi nimeltään Usva, eikä Tuiskukaan kuulostanut pahalta (jos vaikka sattuisi kaksoset syntymään). Loppujen lopuksi poikani saivat melko tavalliset suomalaiset nimet. Ehkä hyvä, että nimistä päätettäessä myös isän mielipide piti ottaa huomioon.
 
Mielestäni paras nimi - ainakin näin suomalaisittain - on sellainen, joka lausutaan samalla tavalla kuin kirjoitetaan. Oma etunimeni Nina tuli muotiin 70-luvun alussa. Sen lisäksi, että luokalla oli aina vähintään pari muuta Ninaa ja yleensä joku Niinakin, ei silloin eikä edelleenkään ole hauskaa selittää nimen kirjoitusasua. "Nina yhdellä i:llä." "Lausutaan Niina mutta kirjoitetaan Nina." Sama ongelma lienee myös tuhansilla Mia-, Pia-, Ada- ja Ida-nimisillä. Monet vanhemmat ovat huomanneet, että vaihtamalla yksi kirjain vähän erikoisempaan tavallisesta nimestä saa hienomman oloisen. Tällä hetkellä siis pienet Nicot, Micot ja Lucat ovat vielä onnellisen tietämättömiä taaperoita, mutta luultavasti myöhemmin elämässään manaavat vanhempiensa erikoisuuden tavoittelua sen yhden kirjaimen osalta.

Tämän hetken suosituimpia nimiä

Joihinkin nimiin ihastuu sen takia, että nimestä tulee positiivisella tavalla mieleen joku ihminen oman elämän varrelta. Asia toimii päinvastoinkin, eli tuskin haluaa antaa lapselle tai lemmikille oman kouluaikaisen kiusaajansa tai ikävän opettajan nimeä. Minä tutustuin 90-luvun alussa nuorena päiväkotiharjoittelijana pieneen Iida-tyttöön, joka ihastutti olemuksellaan niin, että nykyään kissamme tottelee (siis silloin kun haluaa) samaa nimeä.  

Suositut sarjat, laulut, kirjat ja etenkin julkkikset lisäävät nimien suosiota. Esikoiseni syntymävuonna eräät Ville, Saku ja Jere pelasivat Suomen jääkiekon maailmanmestariksi, ja se näkyy sen ikäluokan poikien nimissä. Cheek-buumin myötä ennätysmäärä pikkupoikia on lähiaikoina saanut nimekseen Jare. Joskus johonkin nimeen tuntee vetoa ilman mitään erityistä syytä. Kuopus halusi 6-vuotiaana vaihtaa nimekseen Erkki Pesonen, emmekä vieläkään tiedä miksi.

Hyvällä tavalla hysteerinen

Huoli lapsista ja heidän pärjäämisestään on aina läsnä äitien elämässä. Vaikka ennen lapsia ei olisi ollut erityisen huolehtivainen luonne, jotain muuttuu peruuttamattomasti siinä hetkessä, kun se pieni ja ryppyinen tulokas on puserrettu maailmaan. Siitä alkaa kaiken ilon ja ihmetyksen lisäksi myös loppuiän kestävä huolehtiminen ja vastuun tunne. Painotus sanalla loppuiän.

Kun vauva-ajasta on selvitty, lapsi alkaa liikkua itsenäisemmin. Pieniä haavereita sattuu, ja paras lääke niihin on äidin puhallus ja laastari. Aika helppoa hommaa vielä siinä vaiheessa, näin jälkikäteen voi miettiä. Vähän myöhemmin saa olla sydän kurkussa, että tiputaanko sieltä puusta vai ei.

Ei aikaakaan kun lapsesta kasvaa teini, joka alkaa viettämään yhä enemmän aikaa kavereiden kanssa - ja saa mopokortin. Siinä vaiheessa viimeistään mitataan äidin hysteerisyyden määrä. Nuorelle mopoilu on keino laajentaa ympyröitä ja kokea vapautta, äidille se puolestaan - ainakin aluksi - tietää huolestumista ja valvottuja öitä. Jos mopoilun huumassa kotiintuloaika unohtui, ainakin tämän äidin mielikuvitus ehti jo lietsoa lapselle vaikka minkälaisia karmeita kohtaloita, joihin ei puhallus tai laastari auttaisi. Ja entäs sitten, kun lapsi tulee täysi-ikäiseksi? Vaikka vanhempien määräysvalta loppuu, huolehtiminen ei.

Jotenkin naivisti ajattelin joskus, että kun lapset kasvavat isoiksi ja muuttavat pois kotoa, huolet vähenevät. Ei kai nyt aikuisesta ihmisestä tarvitse huolehtia tai yöuniaan menettää, jos tämä ei ole ollut WhatsAppissa puoleen vuorokauteen tai puhelimeen ei saa yhteyttä? Unettoman yön jälkeen pojalta tulee hymynaamoin varustettu viesti: "Ei hätää, akku oli loppu :D". Siinä vaiheessa melkein nolottaa ja toivoo mielessään, että olisi jättänyt ne huolestuneet viestit puhelimen ja Facebookin kautta lähettämättä. Tai ainakin osan niistä. Jotenkin vain todennäköisemmältä oli vaikuttanut, että poika oli joutunut ryöstetyksi, murhatuksi tai muistinsa menettäneeksi kuin että puhelimen akku oli loppu.

Uskon, että rennoimmillekin äideille sattuu joskus ylilyöntejä - puhumattakaan kaltaisistani tiukkapipoista. Lupasin pojalle yrittää olla vähemmän hössöttävä ja mielestäni olen aika hyvin onnistunutkin. Hyvä ystäväni on kuunnellut äitiystarinoitani huvittuneena. Hänen mielestään vedän kuitenkin ihan hyvin, sillä enhän edes soittanut poliisille! Olen hänen mukaansa "hyvällä tavalla hysteerinen". Itse asiassa se kuulostaa aika kivalta luonnehdinnalta, ja kun tarkemmin ajattelen, niin sellaisiahan me suht normaalit (?) äidit olemme. Ripaus hysteriaa voi joskus olla jopa hyväksi. Ja pieni mahdollisuus on, että lapsetkin sen joskus ymmärtävät.

Yhdeksän henkeä

Olen varma, että kissoilla on ne kuuluisat yhdeksän henkeä. Jos näin ei olisi, kirjoittaisin tämän sijasta parhaillaan muistokirjoitusta Iida-kissastamme. Iidan ensimmäinen henki taisi mennä jo ihan pienenä, kun se joutui jonkun kulkuneuvon tönäisemäksi. Yhden yön valvoimme ja kuuntelimme huolestuneina sen vaivalloista ja pinnallista hengitystä peläten, ettei se elä aamuun. Toisin kuitenkin kävi. Aamuyöllä kuului tuttu kynsien rapina, kun se suuntasi ruokakupille. Kissa oli taas kuin uudestisyntynyt - ja niinhän se tavallaan olikin.
 
Tuo tapaus sai Iidan varomaan liikennettä, ja sen jälkeen se onkin aina katsonut tarkkaan niin oikealle kuin vasemmallekin ennen tien ylittämistä. Siitä voisivat monet ihmisetkin ottaa mallia.
 
Kerran portaillemme ilmestyi litimärkä ja kurainen kissa. Ulkona ei ollut sateista, joten se näytti ihan väärässä paikassa olevalta kulkukissalta. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli Iida. Surkeasta ulkomuodostaan huolimatta se kulki ylväästi saunan lauteille ja yritti pestä itseään. Sen ainoan kerran se on tarvinnut apua peseytymiseen - ja mies laastareita toimenpiteen jälkeen.
 
Koska tyttömäisellä nimellä nolatun kollimme on tarvinnut kynsin hampain pitää kiinni kulmakunnan kingin maineesta, se ei ole välttynyt tappeluilta ja naarmuilta. Joskus se on myös uteliaisuuksissaan joutunut vääriin paikkoihin, kuten lukituksi naapurin autotalliin tai yöksi autoni takapaksiin. On aika hölmistynyt olo, kun kuulee aamulla töihin ajaessaan naukumista ja tajuaa, että salamatkustajana on kissa, jota on pitkin iltaa ja yötä huudeltu ulkoa sisälle ja ihmetelty, missä se on.
 
14-vuotias Iida sairastui äskettäin vakavasti. Ensin se koki hurjan epilepsiakohtauksen. Siitä joten kuten selvittyään todettiin myös kilpirauhasen liikatoiminta. Lääkityksestä huolimatta Iidan kunto alkoi hetkellisen piristymisen jälkeen yhtäkkiä heiketä. Ennen niin sosiaalinen ja ihmisystävällinen kissa hakeutui apeana sänkyjen alle tai kaapin päälle makaamaan, menetti ruokahalunsa ja alkoi stressaantuneena raapimaan itseään. Lääkäriltä saatiin lääkettä haavoihin, ruokahalu parani herkkuruokia tuputtamalla. Apeuteen ei ollut lääkettä, vaan kaveristamme tuli piilotteleva arkajalka, joka ei enää muistanut edes hädän hetkellä käyttää hiekkalaatikkoa.
 
Vaikka kissanpissa sängyssä onkin kätevä tapa saada teinit viikonloppuna ajoissa ylös, oli koko perhe huolissaan. Oliko Iidan aika lopussa? Pitäisikö pikkukaveri päästää kärsimyksistään - kissojen taivaaseen nauttimaan ikuisesta auringonpaisteesta, puihin kiipeilyn riemusta, hiirien jahtaamisesta ja huolettomista kissanpäivistä? Onneksi nuo itkettävät ajatukset voitiin unohtaa, sillä pikkuhiljaa Iidan vointi on parantunut. Ruoka maistuu, tarpeet tehdään vessaan ja kissasta on muutenkin taas tullut hellyydenkipeä kehrääjä.

Tänään otettu kuva. Hieman laihana, mutta nälkäisenä odottamassa herkkupaloja ja silittelyjä.

Uskon, että vielä vähän voimia kerättyään se jo haluaa lähteä ulos tarkistamaan reviirinsä. "Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja", se voi sitten - Mark Twainin sanoin - julistaa kulmakunnan muille nelijalkaisille. Ainakin yksi henki on vielä jäljellä ja siitä on nautittava täysin siemauksin!

Auringonpaisteessa nautiskelua parin kesän takaa.

Kerro kerro kuvastin

Vessan armoton valaistus ja peilikuva aamuisin ja varsinkin huonosti nukutun yön jälkeen osoittaa, että neljäkymppisen naisen kasvot eivät enää muistuta teinitytön naamaa. Sydämenmuotoiset kasvot ja korkeat poskipäät ovat kokeneet maan vetovoiman vaikutuksen - sen mitä nuoremmat kanssasisaret eivät koskaan usko kohdalleen iskevän - ja valahtaneet alaspäin. Sama ilmiö tietysti tapahtuu muuallakin kropassa, mutta siitä ehkä joskus toiste. Tai ehkä parempi että ei. Naururyppyjä on vaikkei nauraisikaan, ja kummia juonteita on muutenkin ilmestynyt naamaan. Tervetuloa, keski-ikä!

Olin pitkään "babyface", joka näytti ikäistään nuoremmalta. Baariin mennessä siis piti aina olla paperit mukana. Sain esikoiseni 25-vuotiaana, ja vauvan kanssa liikkuessani jouduin joskus vakuuttamaan ihmettelijöille, että en todellakaan ole mikään teiniäiti. Nuorena asia harmitti, vähän myöhemmin imarteli. Vuosien varrella tilanne on kyllä tasaantunut, ja on ollut pakko sopeutua siihen, että minäkin vanhenen - hitaasti mutta varmasti.

Onneksi on keinoja edes yrittää näyttää vähän paremmalta kuin se aamuinen väsähtänyt ilmestys peilissä. Jos ei halua näytellä saunapuhdasta naamaansa ihmisten ilmoilla, voi turvautua meikkaamiseen. Parasta olisi, jos osaisi meikata niin, ettei näytä laitetulta, mutta kuitenkin hyvältä. En vielä tiedä, miten se onnistuu. Nuorena riitti, kun veti mustat kajalit silmien ympärille, nyt pitäisi kai nähdä vähän enemmän vaivaa.

Sosiaalisessa mediassa - siis lähinnä facebookissa - ollessani olen huomannut, että mikään ei oikeastaan ole sitä miltä näyttää. Ihmiset näyttävät profiilikuvissaan yllättävän kauniilta ja nuorekkailta. Olisiko kuvankäsittelyllä ehkä hieman osuutta asiaan? Kummasti ovat kuvat sumuisia ja hämyisiä, ihan kuin jotain yritettäisiin peitellä... Itse suosin kuvia, joissa näyn vain osaksi, tai jotka on otettu ollessani parhaimmillani - eli parikymmentä vuotta sitten.

Ulkonäkökeskeinen yhteiskunta ei suosi vanhenevia naisia. Sinänsä epäreilua, että jostain syystä miehet muka vaan paranevat vanhetessaan - paitsi ehkä Putin, joka omasta mielestään tarvitsi kasvojenkohotuksen voidakseen aloittaa maailman valloittamisen tosissaan. Kauneusleikkaukset ovat tätä päivää, ja varsinkin julkkiksilla on paineita näyttää kauniilta ja nuorilta. Mielestäni monilla nuoruuden tavoittelu on kyllä mennyt överiksi. Kenen mielestä kuningatar Silvia, Madonna tai vaikka ihan suomalaisittain Eija-Riitta Korhola näyttää nykyään luonnollisen kauniilta? Ja heillä sentään leikkaukset ovat ilmeisesti onnistuneet.

Myös muotisuunnittelija Donatella Versace on laittautunut "kauniiksi".

Väitänkin, että luonnollisesti vanhentunut, terveellisiä elintapoja noudattava nainen on paljon kauniimpi kuin kauneusleikkauksissa käynyt, vahanukkemaisen näköinen ikuisen nuoruuden tavoittelija. Ehkä se todellinen kauneus juuri kumpuaakin sieltä eletyn elämän juonteista?

Enemmän kuin huone

Huone oli pieni, mutta se oli nähnyt kaikenlaista. Talon entiset asukkaat olivat säilyttäneet siellä mm. vanhoja kodinkoneita - ja koiraa. Joku lapsikin oli paperin puutteessa taiteillut kuulakärkikynällä lattiaan. Nykyisillä asukkailla huone oli ensin työhuoneena ja sen jälkeen sen sai omakseen vanhin poika. Kulahtaneet tapetit revittiin pois ja osa seinistä maalattiin pojan silloisella lempivärillä, turkoosilla. Äiti yritti myös maalata seinään valkoisia delfiinejä vähän niin kuin boordiksi, mutta huomasi onneksi jo alkuvaiheessa, ettei moinen näpertely ollut häntä eikä hänen hermojaan varten.
 
Vuodet kuluivat, pikkupojasta kasvoi nuorimies. Ylioppilasjuhlien aikaan oli jo pientä haikeutta ilmassa, sillä pojan tiedettiin todennäköisesti lähtevän syksyllä muualle opiskelemaan. Jopa huone vaistosi, että mullistuksia oli tulossa ja vuosien varrella nurkkiin ja hyllyihin kerääntyneet roinat saisivat pian kyytiä. Poika ei nimittäin ollut mikään siivousintoilija - päinvastoin. Välillä äiti pelkäsi, että jossain huoneen nurkassa oli kehittymässä ihan uusi eliölaji, joka evoluution myötä voisi olla vaaraksi ihmiskunnalle. Mutta kun tuli aika muuttaa, rojut menivätkin vauhdikkaasti jätesäkkeihin ja tärkeimmät tavarat muuttolaatikoihin. Lopulta huoneeseen jäi vain muutama hylätty huonekalu.
 
Jonkin aikaa huoneen tyhjyys kuvasti tunnetta, joka äidillä oli lapsen muutettua. Vaikka uskoikin lapsen pärjäävän, tuntui silti, että jotain oleellisen tärkeää puuttui. Kissakin vaelteli huoneessa ihmeissään, mutta väsyi ja tyytyi kokeilemaan uusia nukkumapaikkoja.

Huone ei kuitenkaan ehtinyt kauaa ihmetellä tyhjyyttään, kun siellä alkoi tapahtua.
 
Kaikki alkoi äidin näennäisen viattomasta ehdotuksesta maalata tummunut mäntykatto valkoiseksi. Isä lupasi maalata sen, mutta huomasi, että ehkä vanhan muovimaton päälle voisi samalla asentaa laminaatin. Tarkemmin katsottuna seinät näyttivät aika nuhjuisilta uuden katon ja lattian rinnalla, joten ei muuta kun ostamaan lisää maalia... Viimein isä alkoi epäillä, että äiti oli juoninut kokonaisvaltaisen remontin niin, että se jollain kummalla tavalla vaikuttikin isän idealta. Äidin mielestä vihjaus oli törkeä - hänhän oli ehdottanut vain katon maalausta. Huoneen valmistuttua keskimmäinen poika muutti sinne ja sai kauan kaipaamansa oman huoneen.
 
Huoneen edelliseen asukkaaseen verrattuna nykyinen on suorastaan askeettinen minimalisti. Seinille ei saa ripustaa mitään, ei edes avohyllyjä rojua keräämään. Kaikki tavara on suljettujen ovien takana tai laatikoissa piilossa. Päiväpeitto ja sivuverhot on pojan mielestä turhuutta. Ei ihme, että huoneessa kaikuu.

Mielenkiintoista nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tuolle pienelle huoneelle. Muuttuuko se kenties jossain vaiheessa takaisin työhuoneeksi? Vierashuoneeksi? Vai äidin haaveilemaksi kirjastohuoneeksi? Blogin kirjoittamiseen huone ainakin sopisi vallan mainiosti.

Vähän jalkapallosta, enemmän sen vierestä

Vaikka lapsena kuulemma kerroinkin haluavani isona jalkapalloilijaksi, en muista koskaan oikeasti haaveilleeni nappulakengistä tai pallon perässä kirmailusta. Jalkapallo ei muutenkaan kiinnostanut - paitsi tietysti ne pakolliset kentän reunalla hengailut nuorena, kun silloisen oman kaupungin poika Sami Hyypiä kävi harjoituksissa. Jotenkin löyhästi jalkapallo on kuitenkin elämässäni ollut läsnä. Oma poika jaksoi harrastaa lajia pari kesää, ja itse asiassa jalkapallon MM-kisat tulivat telkkarista silloin siinäkin baarissa, jossa minun ja mieheni yhteinen taival alkoi melko tarkkaan 20 vuotta sitten.

Varsinainen innostukseni jalkapallon seuraamiseen alkoi kuitenkin vasta kaksi vuotta sitten, kun katselin nuorimman poikani kanssa EM-kisoja. Suurimmaksi osaksi peli tosin on hidastempoista (miksi tehdä niin suuret kentät, jos pelaajat eivät edes jaksa juosta toisesta päästä toiseen?) ja maaleja syntyy aika vähän. Mutta jotain mielenkiintoista lajissa kuitenkin on, joten aion ruveta seuraamaan tänään alkavia MM-kisoja. Kisa-aikataulun mukaan osa peleistä jopa tulee siihen aikaan, että vanhakin jaksaa katsoa. Niin ja aikatauluhan minulla on tietenkin magneeteilla kiinni jääkaapin ovessa ;)

Myönnetään, että säännöistä en ymmärrä mitään kovinkaan paljon. Tiedän toki, että peli koostuu kahdesta 45 minuutin mittaisesta erästä, mutta koska pelikatkojen aikana kelloa ei pysäytetä, pelin loppumisaika on arvoitus. Kuulostaa aika järjettömältä, varsinkin näin nykyteknologian aikana. Pelaajien teatraalinen filmaaminenkin on välillä noloa katseltavaa. Pieni tönäys kaataa aikuisen miehen (pehmeälle nurmikolle!), mutta sen sijaan, että nousisi reippaasti ylös ja juoksisi pallon perään tekemään maaleja, tämä jääkin maahan itkemään ja vaikertamaan kuin pikkulapsi... Muitakin outoja piireitä jalkapallossa on verrattuna muihin urheilulajeihin. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Iso-Britanniasta tulee Englannin joukkue? Ja miksi niin monella jalkapalloilijalla on vain yksi nimi?

Brazuca, jalkapallon MM-kisojen virallinen pelipallo

Joukkuiden paremmuudesta minulla on vain omat arvioni, eivätkä ne ehkä perustu varsinaiseen osaamiseen. Brasilia on aina ollut hyvä, joten oletettavasti on sitä edelleen? Heidän tähtipelaajastaan Neymarista olen jopa minäkin kuullut jotain, vaikka poika taitaa olla hädin tuskin täysi-ikäinen. Ja ainakaan katsomosta ei kannattajia puutu, kun kisataan omassa maassa. Italia lienee hyvä -  muistan EM-kisoista Balotellin persoonallisen tyylin ja onnistumiset. Argentiinan on pakko olla loistava, sillä heillä on Messi, ja entäs sitten Portugali? Ronaldon - tottakai ainoastaan pelisuoritusten - takia jaksoin katsella EM-kisoja pitkin yötä silmät ristissä.

Cristiano Ronaldo

Espanjan joukkueessa on myös hyvännäköisiä hyviä pelaajia, kuten Fernando Torres. Ja Espanjahan se taisi voittaa viimeksi sekä Euroopan että maailmanmestaruudenkin, joten luulisi joukkueen olevan vahvoilla näissäkin kisoissa. USA:n pelejä en ole varmaan koskaan katsonut, mutta lehdestä näin maalivahti Tim Howardin kuvan ja sen perusteella toivon, että joukkue pysyy kisoissa mukana pitkään. Tatuoinnit ja kalju pää on aina hyvä yhdistelmä, miksei sitten myös jalkapallossa? Sen sijaan Englannin joukkueen Rooney ei vakuuta hiussiirteensä ja petturin maineensa kanssa. Kyllä nyt tarvittaisiin Beckhamia!

Fernando Torres

Tim Howard - ja tatuoinnit

Jonkun nettitestin perusteella minun pitäisi kannattaa Chilen joukkuetta. Minkähän näköisiä pelaajia heillä mahtaa olla? ;) Sääli kuitenkin, että yhtäkään Pohjoismaata ei ole kisoissa mukana. Voisinkin ehkä toivoa jonkun meitä lähellä olevan maan, kuten vaikka Alankomaiden, voittoa. Heillä ainakin on hauskan niminen pelaaja, Van Persie.

Näillä eväillä ei muuta kun nauttimaan jalkapallosta!

Hellettä ja juhlaa

Minut tuntevat tietävät, että vihaan helteitä - varsinkin tällaisia kosteita ja nihkeitä päiviä, jolloin lämpömittari näyttää 30 astetta. Menettelisi, jos kuumuus ja kosteus pysyttelisi vain ulkona, mutta kun sisälläkin on yhtä tukalaa, ei paljon naurata. Meillä kyllä on ilmalämpöpumppu, mutta käytämme sitä viilentämiseen vain aniharvoin - se on ostettu lämmittämiseen talvella ja tuntuisi hölmöltä ja turhamaiselta tuhlata talven säästöt kesäiseen viilennykseen. Kun hellettä piisaa pitempään, on periaatteesta kuitenkin pitänyt tinkiä ja laittaa viilennys edes vähäksi aikaa päälle.

Olen ollut kesälomalla kaksi viikkoa ja toinen mokoma viikkopari on vielä jäljellä. Ilmat ovat vaihdelleet tukalasta helteestä vain muutaman asteen lämpötilaan, mikä on kyllä ollut mukavaa vaihtelua. Vanhimman pojan ylioppilasjuhlat saimme viettää ihan kivassa säässä. Ei ollut liian kuuma, mutta terassillakin pystyi olemaan - no ainakin ne karaistuneimmat vieraat. Kakut ja muut tarjottavat eivät pilaantuneet pöydässä eikä vierailla ollut tukalaa talossamme, paitsi yhdellä kissa-allergikolla. Sankarin itsensä tekemät täytekakut muuten tekivät hyvin kauppansa, mutta minun väkertämääni tiikerikakkua maistoi vain oma poika - säälistä.

Ylioppilaamme sai kukkia, kuten tapana on. Perinteisten ruusujen sijaan nykyään annetaan näköjään muitakin kukkia. Tänä vuonna muotia taisi olla kalla, joka käykin tarkoitukseen tosi hyvin - onhan se näyttävä ja kaunis kukka. Nämäkin kallat ovat vieläkin kuin uusia, kun taas samaan aikaan saadut ruusut ovat jo pahasti nuukahtaneet.

Ennen juhlia hankin pihalle uusia kesäkukkia. Runkomarketta tuntui kivalta vaihtoehdolta ruosteiseen, vanhaan pataan muratin ja valkoisten pelargonioiden seuraksi. Onneksi otin kuvan, sillä pari päivää sitten runko oli katkennut! Kunnon viherpeukalo olisi tiennyt, että se olisi ehdottomasti pitänyt tukea paremmin...

Juhlat olivat kuitenkin mukavat ja lämminhenkiset. Mainitsemisen arvoinen asia on, että koko perhe oli terveenä - kukaan ei esim. ollut katkonut luitansa enduropyörällä röntyillessään, kuten kävi juuri ennen keskimmäisen pojan rippijuhlia ;) Kuohuviinin kaatelija, tarjoilija, tiskaaja ja kahvinkeittäjä löytyi siis omasta takaa, eikä tarvinnut turvautua ulkopuoliseen apuun.

Monia ihmisiä helle hellii eikä kuumuus lamaannuta heitä kuten meikäläistä, joten suotakoon heille tämmöisiäkin päiviä (tätä kirjoittaessa ulkona +31 ja sisällä +25). Itse odottelen parikymmenen asteen tienoilla olevia kuivia, kauniita päiviä, jolloin on mukava istua terassilla tai keinussa hyvän kirjan ja kahvikupin kanssa ja nauttia kiireettömästä lomasta. Kylmemmätkään ilmat eivät haittaa, sillä silloin tämä laiskottelija innostuu lenkkeilystä :)

Aurinkoista kesää!

Vieläkin säälittävämpää

Tämän perheen vanhemmat on todettu säälittäviksi ja noloiksi jo moneen kertaan kirjoituksissani. Teinien ajatusmaailma on kuitenkin niin kiehtova, että listasin pienen haastattelukierroksen päätteeksi nuorisomme mielestä perheemme säälittävimpiä asioita satunnaisessa järjestyksessä.

1. Meillä ei ole tallentavaa digiboksia. Viimeisimmästä tallentavasta laitteesta lapset katselivat VHS-kaseteilta Pokemoneja ja Väiski Vemmelsäärtä, eli onhan siitä jo tovi vierähtänyt.

2. Meillä ei ole myöskään maksullisia tv-kanavia, vaan ihan kuulkaa on vaan tyydyttävä maksuttomien antiin - eihän niitä kanavia olekaan kuin jotain toista kymmentä. Itseäni tämä puute harmittaa ainoastaan jääkiekon MM-kisojen aikaan ja joskus kun suomalaiset menestyvät formuloissa.

3. DVD-laite sentään löytyy, mutta se on vanhuttaan alkanut sylkemään levyjä ulos niin ettei läheskään aina voi katsoa elokuvaa vaikka haluaisikin. Tai ainakaan kokonaan. Sinänsä (myönnetään) hiukan säälittävää, että uutta ei olla jaksettu ostaa. Uusi televisio sentään hankittiin vanhan mentyä rikki, mutta nuorison mielestä 42-tuumainen on nykyaikana ihan säälittävän kokoinen. Miten ihmeessä sitä ennen nähtiin postimerkin kokoisista televisiosta yhtään mitään, kysynpä vaan?

4. Kaikilla lapsillamme ei ole omaa huonetta. Yritän aina sanoa, että eihän minullakaan ole - sänkynikin joudun jakamaan heidän isänsä kanssa - mutta se ei ole saanut lapsia tuntemaan kohtalotoveruutta saati ymmärrystä tilanteeseen. Tämä puute näyttää kuitenkin toimivan oivana tapana saada lapset itsenäistymään nopeasti. 18-vuotias toivoo pääsevänsä syksyllä opiskelemaan niin pitkälle kuin mahdollista, ja toiseksi vanhin poika onkin jo varannut hänen huoneensa itselleen.

5. Meillä ei osteta limskaa, karkkia ja muita herkkuja joka päivä. Lapsillamme ei siis ole kokemusta reikien poraamisesta, mikä varmaankin harmittaa uusia kokemuksia janoavia teinejä syvästi. Tämä nolo äiti ostaa lapsilleen lauantaikarkit, vaikka vanhin lapsista on jo täysi-ikäinen - ja kukkokin käy yhä edelleen munimassa lasten pipoihin pääsiäissunnuntaisin :)

6. Meillä syödään veitsellä ja haarukalla, vaikkei edes ole vieraita paikalla. Ja vaikka olisi paljon kätevämpää pitää toisella kädellä haarukkaa ja toisella kännykkää. Näin säälittävästi siis rajoitamme lastemme some-elämää. Heistähän voi tällä tavoin tulla syrjäytyneitä - tosin hyviä pöytätapoja noudattavia sellaisia.

7. Ylimääräistä rahaa ei anneta tuosta vain, vaan sen eteen pitää tehdäkin jotain. Eikä sen saaminen siltikään ole varmaa. Tällä hetkellä tosin olisin jopa valmis maksamaan, jos joku haravoisi pihan loppuun...

Ehkä seuraavalla kerralla kirjoittelen, mitä kaikkea hyvää teinit vanhemmissaan näkevät. Siitä tuleekin varmaan tosi pitkä juttu ;)

Säälittävää

"Aika säälittävä yritys esittää nuorempaa!" totesi perheen teiniosasto kuin yhdestä suusta näytettyäni heille uudet kenkäni. No, ovatpahan kerrankin samaa mieltä jostain - olkoonkin sitten vaikka äitinsä säälittävyydestä. Mutta tennareita aion silti pitää, ihan kiusallanikin ;)

Kun perheessä on kolme teini-ikäistä, ei ole kovinkaan montaa asiaa, joissa me vanhemmat emme kuulisi olevamme säälittäviä tai noloja. Jos puhuu omassa nuoruudessa käytettyä kieltä, saa kuulla olevansa vanhanaikainen, jos taas innostuu käyttämään nykyslangia, se onkin vain epätoivoinen yritys olla rento ja ajan hermolla oleva vanhempi. Vaatteiden kanssa on aika lailla sama tilanne. Oman nuorisoni neuvo meille vanhemmille on, että ei pidä yrittää mitään, olla vain. Ei hassumman kuuloinen neuvo.

Lapsemme ovat joutuneet kokemaan järkyttäviä häpeän tunteita vanhempiensa takia kyllä jo ennen teini-ikääkin, mikäli uskomme poikiamme. Nolouden huippu ilmeisesti oli, kun isä töistä kotiin tullessaan tervehti yhtä poikaamme ja hänen kaveriaan hihkaisemalla "Hoikolikok!" Tämän jälkeen kotiin tulevalle isälle käytiin pitkään supisemassa korvaan, että kaveri on kylässä, jotta tämä ymmärtäisi käyttäytyä normaalisti. Noloa oli ollut myöskin joutua kaverin kanssa kuulemaan, kun vanhemmat nostalgiahuumassaan innostuivat kuuntelemaan stereoista täysillä Slayeria. Sen jälkeen suositeltiin kuuntelemaan vain oman ikäisille soveltuvaa musiikkia ja mieluiten kuulokkeilla.

Kokemukseni  mukaan nuorilla on hyvä huumorintaju - mutta vain hetkittäin. Pitää siis osata vainuta oikea ajankohta, jolloin voi vitsailla ilman vaaraa ovien paiskomisesta tai desibelien noususta. Silloin voi teinin saada jopa hymyilemäänkin ja vastavuoroisesti kiusoittelemaan lempeän hyväntahtoisesti vanhempiaan, joiden nuoruudessa pyörä oli ehkä juuri ja juuri keksitty ja sulkakynästä siirrytty lyijykynään. Sellaiset hetket on niitä parhaita. Ja sitten on ne loput 90 prosenttia ajasta, jolloin eletään kuin miinakentällä: Pienikin lipsahdus voi saada räjähdyksen aikaan. Aina välillä on kuitenkin ihan pakko hölmöjä kyselemällä kokeilla, miten helposti nuoren saa kiihtymään, ja suhteellisen nopeastihan se käy. Onneksi leppyminenkin on sentään yhtä nopeaa.

Teemuki aamuisin fiiliksen mukaan? Haisuli-mukista juovalta ei kannata kysellä tyhmiä...

Kaikesta huolimatta nykynuoriso on mielestäni fiksumpaa ja valistuneempaa kuin omassa nuoruudessa. 12-vuotiaani meni tänään kavereiden kanssa kauppakeskukseen aikaa viettämään ja porukka oli kyytiä vailla. "Oho, teitähän on sitten oikein tasaparit", pääsi suustani, kun kuulin, että porukka koostui kahdesta pojasta ja kahdesta tytöstä. "Äiti älä viitsi olla tollainen, kyllä ne tytöt on ihmisiä ihan niin kuin pojatkin", sanoi viisas lapseni ja sai äitinsä tuntemaan itsensä ihan oikeasti hölmöksi - ja vähän säälittäväksikin.

Haaveilu on halpaa huvia

Olen jo lapsena ollut unelmoija ja haaveilija. Vilkas mielikuvitus antoi siivet unelmille, ja joskus niistä jalostui vauhdikkaita seikkailukertomuksia, joissa olin itse pääosassa. Enkä suinkaan ollut rohkean ritarin tai supersankarin kaunis mielitietty, vaan tietenkin itse sankari. Taisin siis (jo?) lapsena olla pieni feministi, sillä mielestäni myös tyttöjen olisi pitänyt olla satujen ja elokuvien pelottomia sankareita sen sijaan, että heitä vain pelastettiin torneista tai lohikäärmeen pauloista.
 
Varmaan kaikki haaveilevat ja unelmoivat joskus, ja niin pitääkin. Minä haaveilen useimmiten melko arkisista asioista, kuten paksummista hiuksista, ensimmäisestä tatuoinnista tai siitä, että joku olisi siivonut tai tehnyt ruoan valmiiksi kun tulen töistä kotiin. Lottovoitostakin on kiva unelmoida. Voittorahoilla ainakin remontoisin, ehkä jopa ostaisin uuden auton. Luultavasti antaisin rahaa myös hyväntekeväisyyteen, sillä tuntuisi nololta pitää kaikki miljoonat itsellään. Vai tulisiko minusta sittenkin rikkauden myötä itsekäs kitupiikki? Ehkä kaikkien unelmien ei tarvitsekaan - tai ei edes ole hyväksi - toteutua.

Lottovoiton jälkeen?

Joskus kyllä mietin melko radikaaliakin elämänmuutosta. Haaveissani on vanha maatalo, jonka laajassa pihapiirissä kasvattaisin vihanneksia ja hoivaisin eläimiä. Kodittomat kissat saisivat meiltä kodin. Kuljeksisin pitkin tiluksia saappaat jalassa porkkanaa pureskellen. Toimisimme myös sijaisperheenä. Ottaisin luokseni lapsia, jotka eivät saa helposti sijoituspaikkaa, eli teini-ikäisiä poikia. Mielikuvissani kaikki sujuu hyvin ilman vaikeuksia, mutta pilvilinnoistani maan pinnalle minut palauttaa oma kyyninen perheeni. "Niin että meille tulisi joitain liimanhaistelijoita?" ihmettelee epäuskoinen mies kerrottuani haaveeni. "Me ei ainakaan haluta meille ketään vieraita asumaan!" kiukuttelevat lapset. Ainoastaan talon ympärillä olevat pellot saavat kannatusta, sillä siellä voisi ajaa peltoautoilla. Eli se siitä. Enkä totta puhuen edes haluaisi muuttaa katuvalojen ulottumattomiin. Mutta ainahan saa haaveilla...

Olisi mukava kuulla, millaisia unelmia teillä on? Mitä pöhkömpiä sen parempi ;)

Bloggari löytyy uinuvan kissan alta haaveilemasta

Keltaista kevättä

Tänä keväänä olen ihastunut keltaiseen väriin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Huomaan kantavani kaupasta kotiin keltaisia kynttilöitä ja niin monta sitruunaa, etten tiedä mitä niillä tekisin. Niinpä meille on kuin varkain kerääntynyt pieniä keltaisia asioita, vähän niinkuin leskenlehtiä keväisessä luonnossa. Uuden keittiön harmauteen keltaiset väripilkut sopivat ainakin kivasti.

"Onks noi sipulit ja sitruunat tarkoitettu syötäväksi vai ovatko vaan pelkkiä koristeita?", ihmetteli mies.

 

Kukat tuovat tunnelmaa ja piristävät mieltä. Teeman mukaisesti kotiin lähti eilen kaupasta keltaisia tulppaaneja.

 

Tea for two?

Keltainen automme herättää yleensä aina kiinnostusta, varsinkin nuorison keskuudessa. Aina silloin tällöin näkee jonkun "lyövän" kaveriaan kun bongaa automme ensimmäisenä. Mistä lie sellainenkin villitys on alkunsa saanut? Kevääseen ja tulevaan pääsiäiseen keltainen auto ainakin sopii kuin nakutettu.

 

Mies repäisi värien suhteen kun osti uudet juoksulenkkarit. Meneekö kuitenkin jo vähän överiksi? ;)

Aurinkoista kevättä!