Varokaa, lapsia kaupassa!

Olen seurannut kiinnostuneena ja hiukan huvittuneenakin kiihkeää keskustelua kauppakärryissä kuskattavista lapsista. Joidenkin mielestä on törkeää laittaa likaiset lapset kärryyn, toiset taas puolustelevat toimintaansa sillä, että lapset olisivat muuten häiriöksi kaupassa eikä heitä pystyisi vahtimaan. Omat lapseni olivat pieninä heille tarkoitetuissa istuimissa ja isompina kävelivät mukana. Joko aika on kullannut muistot tai olen onnistunut opettamaan edes jotain lapsilleni, sillä en muista ongelmia juurikaan olleen. No myönnetään, muutaman kerran piti yhtä poikaa etsiskellä ja viimein löytää leluosastolta (mistäs muualtakaan) - mutta vain kerran kuuluttaa isossa marketissa!
 
Vaikka itse en lapsia kärryyn laittaisi, en hermostu eikä maailmani romahda, jos jotkut niin tekevät. Ennemminkin minua ihmetyttää, että mihin ostokset mahtuvat, jos lapsi on kärryissä? Ainakin meillä kärryt ovat usein suorastaan kukkuroillaan ostoksia. Niiden sekaan ei saisi tungettua edes pienikokoista lasta.
 
Lapsista voi olla jopa hyötyä kauppareissulla. Jo pienelle lapselle voi antaa tehtäväksi kerätä ostoksia alahyllyiltä, jonne on itse vaikea kumarrella - tosin silloin täytyy varautua myös siihen, että kärryistä saattaa löytyä lapsen heräteostoksia. Ketterä ja laiha lapsi mahtuu vanhempiaan paremmin luikertelemaan hyllyväliin ja hakemaan puuttuvan ostoksen, jos käytävän on tukkinut kuulumisiaan vaihtava väkijoukko. Vähän isommista lapsista saa koulutettua hyviä pakkaajia. Harmi vaan, että juuri kun taito on huipussaan, alkaa murrosiän pahin vaihe, eikä lapsia enää saa kuin pakottamalla mukaan kauppaan.
 
Jotkut vaativat, ettei lapsia saisi viedä kauppaan ollenkaan, koska niistä mokomista lähtee oikein ääntäkin. Mielestäni lapset nimenomaan pitäisi ottaa kauppaan mukaan, samoin kuin muihinkin arjen touhuihin. Miten lapset muuten oppivat käyttäytymistä ja normaalia elämää?

Arvostan todella paljon niitä viisaita ja rauhallisia vanhempia, jotka eivät hätäpäissään syöksy toteuttamaan lapsen jokaista toivetta ja tyrkytä kaupassa karkkia ja muuta mukavaa, jotta tenava suostuisi olemaan hiljaa ja nätisti. Nämä arjen sankarit antavat lastensa huutaa menettämättä hermojaan, korkeintaan nappaavat lasta kädestä kiinni ja taluttavat ulos kaupasta. Jos on sanottu, ettei karkkia osteta, sitä ei osteta! Tai jos sitä on ostettu, se syödään vasta kotona, ei kaupassa ennen maksamista! Vaikka lapsukainen huutaisi ja raivoaisi naama punaisena ja muut ihmiset katselisivat ärtyneinä ja paheksuvina, periksi ei anneta. Tämä toiminta tuottaa hedelmää, sillä seuraavalla kerralla - tai no ainakin muutaman kerran jälkeen - lapsi muistaa, että raivoaminen ei kannata!
 
Mukavia kauppareissuja - lasten kanssa tai ilman!

Ylikierroksilla

Kierroksilla voi käydä sisäisesti, ilman että kukaan ulkopuolinen välttämättä edes huomaa päässä vellovaa myrskyä. Vaikka sydän jyskyttää tuhatta ja sataa, kanssaihmisten silmiin näkyy vain punertuneet posket, jos sitäkään. Ulkokuori on tyyni, vaikka sisällä kuohuu. On normaalia olla välillä tohkeissaan, mutta joskus voi kierroksia olla vähän liikaa.
 
Ylikierroksilla olemiseen ei aina kovin kummoista syytä tarvita, sen voi laukaista vaikka tuohtuminen jostain lehtiartikkelista tai mielipiteestä, kiire ja pienet elämän vastoinkäymiset, jotka yleensä sivuutetaan olan kohautuksella. Myös hyvistä asioista voi tulla ongelma, jos ei osaa rauhoittua. Ajatus mukavasta matkasta tekeekin rauhattomaksi ja vie yöunet. Pahimpia asioita ovat ne, joille ei voi mitään, mutta jotka jäävät vaivaavat mieltä, kuten lasten ja eläinten kaltoinkohtelu ja ylipäänsä elämän epäoikeudenmukaisuus.
 
Ylikierroksilla olo ei liene suotavaa, sillä liiallisena se aiheuttaa stressiä, unettomuutta, väsyneitä päiviä ja öitä, lyhyttä pinnaa ja herkistynyttä mieltä. Kohtalona voi myös olla sairastuminen masennukseen, diabetekseen tai sydän- ja verisuonitauteihin. Sydänkohtaus nyt ainakin on todennäköinen. Kovin hyvää tulevaisuutta ei unettomille mietiskelijöille myöskään povaa viimeaikaiset tutkimukset, joiden mukaan pitkät unet viikonloppuisin eivät riitäkään korvaamaan arkiöiden valvomista.
 
Kierroksia voi onneksi edes yrittää vähentää. Olisi hyvä löytää itselleen sopiva rentoutumismuoto. Voi yrittää väsyttää itsensä liikunnalla, pihatöillä tai raivoisalla siivoamisella niin ettei jaksa enää miettiä mitään ylimääräistä. Murheita voi kirjoittaa päiväkirjaan tai blogiin ja saada ne sitä kautta jäsenneltyä ja käsiteltyä. Musiikin kuuntelu, kirjan lukeminen tai kissan silittäminen voi auttaa. Pieni annos alkoholia voi joskus rentouttaa, samoin kuin seksin harrastaminen tai hierojalla käynti. Joskus mikään ei auta, ja silloin ei voi muuta kun odotella kierrosten hiipumista. Seuraavaan kertaan asti.
 
Parasta olisi, jos liikaa raksuttavat aivot saisi kytkimestä off-asentoon aina välillä. Minä ainakin sulkisin omani joka ilta ennen nukkumaan menoa.

Ei mikään muotiblogi

Se nyt on ainakin tullut selväksi, ettei tämä ole muotiblogi. Muutenhan kirjoittaja olisi kaikkea muuta kuin tämmöinen kotona mukavan lököttävissä collegehousuissa ja villasukissa hipsuttelija, joka ei töissäkään vaatteilla koreile. Farkut on päivän sana - joka päivä - kun olen kotini ulkopuolella muuten kuin lenkillä. Muotivaatteista ja kauneudenhoitotuotteista kertovat ja niitä mainostavat blogit ovat suosittuja, mutta niiden kirjoittajista saa aika pinnallisen vaikutelman.

Aloin kirjoittamaan blogia reilu vuosi sitten oikeastaan pelkästä kirjoittamisen ilosta, salanimelläkin vielä. Oli suuri kynnys jakaa linkki facebookiin tuttujen luettavaksi. Positiivinen palaute antoi lisää intoa kirjoittamiseen - no eiväthän tutut tietenkään kehdanneet haukkuakaan! Nykyään ei paljon nolota juttujen julkaisu, vaikka ehkä joskus pitäisi? Ovathan kirjoitukseni usein aika henkilökohtaisia. Vaikka aluksi lähinnä omaksi ilokseni vain kirjoittelinkin, on ollut kiva huomata, että blogillani on muitakin lukijoita kuin sukulaiset ja kaverit.

Minullakin on pinnallinen puoleni, kiinnostus sisustamiseen. Meillä kotona se ei kovin paljon näy, sillä uutta hankitaan vasta kun vanha menee rikki. Tästä syystä kotimme näyttää aina olevan jotenkin vaiheessa ja keskeneräinen, monen tyylin sekoitus. Pidän vanhoista huonekaluista ja tavaroista, mutta myös modernista tyylistä. Joitakin kirjoituksia olen meidänkin sisustamisesta ja remonteista julkaissut, esim. ihanan Boknäs-hyllyn tulosta meille. Luen sisustuslehtiä ja -blogeja ja katselen aiheeseen liittyviä ohjelmia televisiosta. Välillä kuitenkin tulee mieleen, että mitä sen jälkeen tapahtuu, kun kodin ulkonäkö on saatu täydellisesti vastaamaan omaa makua ja haaveita? Eletäänkö onnellisina täydellisessä kodissa vai tuleeko vastaan tyhjyys, kun haaveiltavaa ei enää ole?

En tunne oloani mukavaksi juhlissa, joissa joutuu pukeutumaan hienosti. Olo on epämukava hameessa tai mekossa. Mitä jos sukkahousut repeävät? Tai helma jää vessassa käydessä takaa sukkahousujen alle? Korkokengissä kävelykään ei minulta luonnistu. Vaikka osaankin nauraa itselleni, en välttämättä haluaisi itsestäni naurunalaista hienoissa juhlissa. Onneksi juhlia on harvemmin ja saa olla niissä iänikuisissa farkuissa. Kaikenlainen tärkeily ja hienostelu ei myöskään minuun vetoa, ja samaan sarjaan kuuluu small talkin puhuminen. Jos ei ole mitään sanottavaa niin miksei voi vain olla hiljaa?

Onnellisimmillani olen kotona oman perheen parissa. Parhaimpia hetkiä ovat ihan tavalliset arjen tapahtumat, kuten yhteiset ateriat tai hyvän elokuvan katsominen yhdessä. Aina ei teinienkään kanssa riidellä, vaan joskus on kiva jutella ja vitsailla päivän tapahtumista yhdessä. Eikä kyllä ole hassumpi hetki sekään, kun illalla sohvalla istuessa kissa tulee kehräten syliin nukkumaan. Silloin ei ole kiire minnekään.

Tällaisista ajatuksista, hetkistä ja tunnelmista saan aiheita blogiini. Kiitos lukijoille, toivottavasti jaksatte olla edelleen mukana!

Television töllötystä

Ennen vanhaan televisiot kestivät vuosikymmeniä, nykyään ne hajoavat muutamassa vuodessa. Näin on käymässä meidänkin viitisen vuotta sitten hankitulle olohuoneen televisiolle, jonka käynnistyminen on nykyään hyvin hidasta. Lapset - no ehkä vähän salaa minäkin - ovat jo kauan toivoneet TV:n hajoamista, sillä se on "vain" 32-tuumainen ja kuvakin on huonolaatuinen. Lasten kavereilla on kuulemma omissa huoneissaankin paljon isommat ja hienommat, joten lienemme suorastaan säälittäviä pienine surkeine televisioinemme.
 
Uuden television valinta tuntuu vaikealta. Erilaisia vaihtoehtoja on lukemattomia, tai ainakin paljon enemmän kuin viisi vuotta sitten. Nestekide, LCD-tekniikka, teräväpiirto, LED-TV, plasma - mitä ne ylipäänsä edes tarkoittavat? Koollakin on väliä. Voisipa vain mennä kauppaan ja pyytää: "Yksi telkkari, kiitos!" ilman hämmentäviä lisäkysymyksiä ja valinnanvaraa. Televisiokuume on kuitenkin aikamoinen, joten hyviä vinkkejä otetaan vastaan!
 
Sen lisäksi, ettei meillä ole isoja telkkareita joka huoneessa, meillä ei myöskään ole minkäänlaisia tallentavia laitteita. On siis oltava kotona ja katsottava haluamansa ohjelma silloin kun se tulee, tai jätettävä kokonaan katsomatta. Maksulliset kanavatkin meiltä puuttuvat. Kun on elänyt ajan, jolloin oli vain kaksi kanavaa, ei niitä kaipaa enää lisää. Paitsi ehkä jääkiekon MM-kisojen aikana.

Televisio liittyy tavalla tai toisella jokaisen ihmisen elämään, halusi tai ei. Minun varhaisin kiinnekohtani televisioon on oma syntymäni. Äitini nimittäin piti lähteä sairaalaan synnyttämään minua kesken suosikkiohjelmansa Peyton Placen katsomisen. Jos olisin ollut olemassa Neil Armstrongin tehdessä ensimmäisen kuukävelyn vuonna 1969, olisin varmasti katsellut lähetystä haltioissani ja muistanut sen aina. Sen sijaan muistan Pikku Kakkosen alkamisen kahdeksan vuotta myöhemmin ja jännittyneen odotuksen siitä, näytetäänkö minun tekemäni piirustus telkkarissa. Ei näytetty.
 
Meillä TV on päällä yleensä joka ilta, tosin usein se vain yksinään pauhaa olohuoneen nurkassa ilman katsojia. Joskus taas huomaa jääneensä tuijottamaan tunneiksi ihan tyhjänpäiväisiä ohjelmia, kuten vanhojen romujen metsästystä, "hauskoja" kotivideoita tai Uuno Turhapuro -elokuvia, vaikka oikeasti olisi pitänyt tehdä jotain järkevää, kuten esim. siivota. Miehessä television katselu saa aikaan nukahtamisrefleksin. Mutta mitä meillä sitten oikeastaan katsellaan? Kysytäänpä perheenjäsenten tämänhetkisiä lempiohjelmia.

Mies: sotadokumentit ja Venäjään liittyvät ohjelmat

Minä: Emmerdale, sisustusohjelmat, C.S.I., Uutisvuoto, Hävyttömät, Idols, toimintaelokuvat
 
12-vuotias: Simpsonit, poliisisarjat, toimintaelokuvat
 
16-vuotias: The Walking Dead

18-vuotias: Ei halunnut osallistua näin tyhmään kyselyyn

Miten pidät teinin tyytyväisenä

 

Kolmen teini-ikäisen äitinä olen nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Meillä on tiuskittu, huudettu, nimitelty, pidetty mykkäkoulua, itketty, naurettu, paiskottu ovia ja tavaroita - itse kunkin temperamentin mukaan. Me vanhemmat olemme mistään tietämättömiä idiootteja ja ainakin juntteja. Kuulostaako tutulta?

Jospa unohtaisimme omat arvomme ja kasvatusperiaatteemme ja tekisimme niinkuin teini-ikäiset kaikkitietävät lapsemme toivovat - rupeaisimme mukaviksi ja rennoiksi vanhemmiksi! Luulen, että näillä yksinkertaisilla ohjeilla se onnistuu:

1. Älä puhu teinille koskaan aamuisin tai silloin kun hän on omassa huoneessaan tietokoneen ääressä tai näpelöimässä kännykkäänsä. Näissä tilanteissa vanhemman ääni ärsyttää teinin herkkää korvaa enemmän kuin mikään muu, ja vaikka sävysi olisi kuinka lempeä, teinin mielestä se on valittamista ja raivoamista. Paras on, kun et puhu hänelle ollenkaan - paitsi pyydettäessä.

2. Älä rajoita teinisi menoja millään lailla äläkä ainakaan kysele, mihin hän on menossa ja kenen kanssa. Liika huolehtivaisuus on vain pahasta.

3. Älä aseta kotiintulo- tai nukkumaanmenoaikoja. Teinin pitää saada itse päättää, milloin tulee kotiin tai montako tuntia hän tarvitsee unta jaksaakseen koulupäivän. Sitäpaitsi kenenkään muunkaan vanhemmat eivät aseta kotiintuloaikoja.

4. Anna rahaa pyydettäessä ja niin paljon kuin teini haluaa, mielellään aina vähän enemmän. Jos haluat saada teinisi hymyilemään, tarjoa rahaa jo ennenkuin hän edes sitä pyytää.

5. Älä koskaan kysele, onko läksyt tehty äläkä missään tapauksessa kehota niitä tekemään. Läksyjähän ei yleensä koskaan ole kuitenkaan.

6. Jos teini kertoo aamulla olevansa kipeä ja jättävänsä koulupäivän väliin, luota sokeasti hänen sanaansa äläkä pyytele todisteita esim. kuumeesta, yskästä tai nuhasta. Kun hän samana iltana pirteänä lähtee kavereiden luokse, älä vieläkään epäile sairautta tai nopeaa toipumista.

7. Osta teinillesi kaikki mitä hän haluaa. Teinillä pitää olla muotivaatteet, uusin kännykkä ja tietokone, mopo ja auto. Rahan arvon oppii myöhemminkin. Tärkeintä on, ettet aiheuta lapsellesi pettymyksiä.

8. Älä rasita teiniä kotitöillä. Jos kuitenkin on aivan pakko pyytää teiniä tekemään jotain, maksa hänelle siitä ruhtinaallisesti.

9. Jos koulusta tulee negatiivista palautetta, hauku opettaja! Muista, että sinun lapsesi on täydellinen eikä tee koskaan mitään väärää.

10. Älä yritä esittää, että ymmärtäisit tämän päivän nuorista yhtään mitään.

Yllättävän innokas liikkuja

Lapsena minua ei kannustettu liikkumaan, sillä perheeni kiinnostus liikuntaan rajoittui penkkiurheiluun. En ollut ketterä tai nopea, joten ei mikään ihme, että vihasin koulun liikuntatunteja. Harjoitus olisi ehkä auttanut asiaa, mutta vietin mieluummin vapaa-aikani kirjojen parissa kuin lenkkipolulla. Muistan kuitenkin hyvin, miten nöyryyttävältä tuntui, kun valittiin viimeisten joukossa pesäpallojoukkueeseen tai miten paljon ärsytti, kun kaltaiselleni pitkälle ja hoikalle tytölle piti kuitenkin aina vitsailla koripalloilijan urasta. Eräs liikunnanopettaja päivitteli kerran suureen ääneen muiden kuullen, kun en saanut yhtään vatsalihasliikettä tehtyä! Yritä siinä sitten innostua liikunnasta.
 
Vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään liikunnan merkityksen niin fyysisen kuin psyykkisenkin kunnon ylläpitäjänä. Tosin vielä nuorena äitinä liikunnaksi riitti varsin hyvin lasten kanssa touhuaminen ja normaalit kotihommat. Silloin ei ollut aikaa istuskella paikoillaan, saati asettua koko illaksi tv:n ääreen suklaata syömään. Luulen, että minulle suotiin pari vatsavaivaista vauvaakin vain sen takia, että saisin liikuntaa ja raskauskilot karistettua pois nopeasti. Vaunujen kanssa kävely nimittäin tainnutti tehokkaasti pienen koliikkivauvan - tosin vauhdissa piti olla koko ajan, muuten lapsi heräsi. Askelmittariin olisi kyllä kertynyt kunnioitettava määrä kilometrejä, jos nimittäin sellaisia mittareita olisi yleisesti ollut käytössä silloin.

90-luvun lopulla alkoi katukuvassa näkyä koomisen näköisiä sauvakävelijöitä. Silloin ne vielä naurattivat minuakin, mutta eivät naurata enää. Hurahdin sauvakävelyyn kuutisen vuotta sitten ja sille tielle jäin. Samoihin aikoihin päätin kokeilla hiihtämistä parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Karistin mielestäni muistot huonosti voidelluista ja lipsuvista suksista ja keskityin nauttimaan lajista ilman pakkoa ja kilpailua. Suureksi yllätyksekseni huomasin pitäväni hiihtämisestä, ihka ensimmäistä kertaa elämässäni!

Ryhmäliikunta ei ole minua varten edelleenkään, sen verran hyvin on muistissa kouluaikaiset nöyryytykset. Kuntosaleilla ja naisvoimistelijoissa minua ei siis nähdä hyväkuntoisten ja trendikkäästi pukeutuneiden joukossa. Itse kun luultavasti siellä vain puuskuttaisin naama punaisena vanhassa t-paidassa ja parhaat päivänsä nähneissä verkkareissa, enkä tajuaisi ottaa mukaan edes muodikasta vesipulloa! Siinäpä Sofia Ruusilalle paheksuttavaa!

Mitään himoliikkujaa minusta ei ole tullut ja sohvaperunana on välillä ihana olla, mutta nykyään pyrin liikkumaan useana iltana viikossa. Sauvakävelen tai hiihdän, joskus pyöräilen. Otan irti hyötyliikunnasta sen minkä pystyn. Maratonit ja Finlandiahiihdot saavat osaltani olla ihan rauhassa, minulle riittää oman kunnon ylläpitäminen ja se, että liikkumisesta tulee hyvä olo. Eikä haittaa, vaikka hiihtoladulla sitkeät eläkeläispapat ohittavat minut - mummoille sentään vielä pärjään!