Hui, vammaisia!

Kun suurin osa ikätovereistani jatkoi lukion jälkeen päättäväisenä jatko-opintoihin, minä pidin välivuoden - tai no, kolme välivuotta - ja etsin itseäni. Tai niin ainakin kuuluu kertoa silloin kun ei ole hajuakaan siitä mitä haluaisi tehdä, eikä tulevaisuus vielä suuremmin stressaa. Päätin siis joutessani tehdä töitä (niitä oli vielä siihen aikaa tarjolla), ja pääsinkin kokeilemaan kaikenlaista.
 
Unohtumattomin kokemus oli kouluavustajan työ erityiskoulussa. Aluksi olin kauhuissani siitä, mihin olin lupautunut. Kun ei ollut kokemusta lapsista eikä varsinkaan kehitysvammaisista lapsista, ajatus heidän kanssaan olemisesta oli outo ja pelottava. Hyvin jännittyneenä siis syksyn ensimmäisenä kouluaamuna olin muun henkilökunnan kanssa vastaanottamassa kouluun saapuvia oppilaita, joita taksit toivat tasaisena virtana. Oppilaita, joilla oli jos jonkinlaisia diagnooseja ja kehityshäiriöitä, yksi kromosomi liikaa tai liian vähän. Miten heidän kanssaan kuuluisi olla? Ja miksi ihmeessä olin ottanut työn vastaan?
 
Pian huomasin, että ennakkoluuloni olivat turhia ja naurettavia. Lapset eivät olleet pelottavia eivätkä säälittäviä, vaan suurin osa pursui positiivista energiaa ja elämänasennetta. Nämä lapset eivät pyydelleet anteeksi olemassaoloaan, vaan osasivat aidosti nauttia elämästään ja hyväksyivät itsensä ja toisensa sellaisina kuin he olivat. Sain enemmän halauksia ja huomionosoituksia kuin milloinkaan aikaisemmin, sillä tunteiden näyttämistä ei ujosteltu. Lapset eivät myöskään epäröineet näyttää huonoja hetkiään, mutta sekin on vain elämää aidoimmillaan.
 
Vaikka lapset olivat koulussa oppimassa ja minä auttamassa heitä, se oli minullekin jonkinlainen opintomatka. Paitsi että sain muistutuksen siitä, että kaikkia ihmisiä pitää kunnioittaa ja kohdella tasavertaisesti, pääsin myös opiskelemaan viittomakielen alkeita. Mikä onnistumisen ilo, kun sain edes vähän kommunikoitua kuulovammaisen lapsen kanssa! Valitettavasti en enää muista kuin osan aakkosista ja - jostain kumman syystä - sen, miten e-pilleri viitotaan.

Viittomakielen aakkoset, jotka joskus osasin.

Puolen vuoden pestistäni on kulunut yli kaksikymmentä vuotta, mutta silti aina välillä mietin, millaisia aikuisia noista lapsista tuli ja mitä heille kuuluu. Toivon, että hekin ovat saaneet toteuttaa unelmiaan niin kuin nämä kuvassa olevat punkkarit. Onnea ja menestystä Pertti Kurikan Nimipäivät!

Kun äiti jäi koukkuun

Eipä tiennyt poika mitä sai aikaan, kun ilmoitti muulle perheelle hankkineensa Netflix-tunnukset. Aluksi kuulosti ihan hyvältä, että koko perhe voisi sitä katsella. Siis sen kuukauden ajan, kun palvelun sai ilmaiseksi. Yhtään maksullista kanavaa ei tähän perheeseen tulisi, se oli päätetty jo kauan sitten marisevien lasten suureksi pettymykseksi. Mutta jos kerran saisi ilmaiseksi kokeilla niin mikäpä siinä - voisihan sieltä vaikka lauantai-iltaisin katsella jonkun hyvän elokuvan perheen kesken, äiti mietti viattomasti.

Mutta miten kävikään, kun äiti pääsi sisälle Netflixin sarjojen ja elokuvien maailmaan? Pandoran lipas oli aukaistu. Äiti tuijotti kaikki illat Walking Deadia ja unohti siivouspäivät ja lenkillä käymiset. Unet alkoivat täyttyä zombeista. Blogin kirjoittaminen ei enää kiinnostanut ja kirjojen palautuspäivä kirjastoon ehti mennä umpeen ennenkuin niitä oli edes ehditty avata. Kun ilmaisjakso loppui, äiti oli epäröimättä valmis maksamaan. Periaatteet ja ylevät arvot joutivat romukoppaan, kun äiti jäi koukkuun.

Kun Walking Dead oli käyty läpi, jatkoi äiti Californicationin ja Weedsin näkemättömillä kausilla. Toimintaelokuviakin oli kiva katsella - varsinkin sellaisia, joissa esiintyi Jason Statham. Perheen yhteisten elokuvailtojen vietto oli vaikeaa, sillä äidille ei kelvannut mikään miehen ehdottama, vaan hän halusi itsepintaisesti katsoa omia suosikkejaan ja murjotti, jos ei saanut tahtoaan läpi. Ainoastaan kissa oli tyytyväinen, kun sai sohvalle kaverin, jonka viereen käpertyä illaksi nukkumaan.

Onneksi muulla perheellä on muutakin elämää kuin ruudun tuijottaminen. Töiden jälkeen - kun äidillä oli pikaisen ruoanlaiton ja ruokapöydässä hätäisten kuulumisten vaihdon jälkeen kiire television ääreen - mies harrasti ja teki lumitöitä, lapset tapasivat kavereitaan ja tekivät joskus jopa läksyjäänkin. Silmänurkastaan sohvalla istuessaan äiti viimein huomasi sen, samoin kuin keväisen auringon paljastaman pölyisen asunnon. Oli aika siivota kunnolla ja jatkaa säännöllistä lenkkeilyä. Perheenjäseniinkin voisi taas kiinnittää enemmän huomiota.

Netflixin uutuudenviehätyskin alkoi kadota. Eihän ne ohjelmat sieltä mihinkään häviä, vaan niitä voi katsella silloin kun ei oikeasti ole muuta tekemistä. Aika hyvin on toiminut myös se, että palkitsee itsensä lenkin jälkeen parilla jaksolla hyvää sarjaa. Toimii jopa paremmin kuin suklaa! Tänään äiti kävi taas kirjastossakin, sillä loma alkoi ja on aikaa lukea. Tosin monet tutut ovat kyllä suositelleet Orange Is the New Black -sarjaa...

Nainen ratissa

Omasta mielestäni olen kohtuullisen hyvä autoilija. Olen tarkkaavainen ja yritän ottaa muut huomioon liikenteessä, ajan reippaasti mutta en hurjastele. Muistan suurimman osan liikennemerkeistä ja -säännöistä. Voi olla, joiltain muilta kysyttäessä luonnehdinnat ovat hieman erilaisia. Mies luultavasti hymähtelee tätä lukiessa ja ainakin lasteni mielestä ajan liian varovaisesti. "Hanaa!", saattaa jälkikasvuni ystävällisesti kannustaa ajamisen lomassa. Edes toissakesäinen - elämäni ensimmäinen - ylinopeussakko ei ole vakuuttanut heitä siitä, etten olisi nynny liikenteessä.

Kun aikoinaan päätin hankkia ajokortin, olin 28-vuotias kahden lapsen äiti. Mikäpä sen sopivampi valinta kuin "Young Drivers" -niminen autokoulu. Aluksi olin epävarma ajaja, ja jopa autonkoulun opettaja näytti ällistyneeltä, kun pääsin inssistä ensimmäisellä kerralla läpi. Vaikka kortti oli taskussa, suorastaan pelotti pakata lapset auton kyytiin ja lähteä ajamaan. Mitä jos ajaisin kolarin ja tappaisin meidät kaikki? Lapsetkin taisivat vaistota jännitykseni, sillä kaksikko oli aluksi hipihiljaa automatkoillamme. Hengitimme vasta ajomatkan päätyttyä.

Harjoitus tekee mestarin, tai ainakin saa asioiden tekemiseen luontevuutta ja rutiinia. Enää minua ei siis hermostuta autolla ajaminen. Paitsi tietysti kinkkiset ohitustilanteet, huono sää, liian ahtaat parkkipaikat ja vieraassa paikassa ajaminen, noin muutamia mainitakseni. Nautin ajamisesta kun on hyvä ilma eikä ole ruuhkaa tai kiirettä, mutta pulssini saa kohoamaan edessä hidastelijat ja toisaalta takapuskurissa kiinni olevat kiirehtijät. Olen myös täysin valmis allekirjoittamaan vetoomuksen, jolla kielletään mopoautot tai ainakin niillä ajaminen autoteillä. Valitettavasti en ole kovin helppo repsikan puolella istuja. Painelen herkästi kuvitteellista jarrua omalla puolellani, huokailen ja puhisen sekä säpsähtelen, kun luulen tien vieressä kasvavaa puuta tai viatonta pyöräilijää hirveksi. Sääli miestäni pitkillä ajomatkoilla.

Ajan autoa joka päivä, mutta ajamisen lisäksi en osaa tehdä autolle muuta kuin tankata. En ole koskaan esim. vaihtanut renkaita tai öljyjä. Jos autolle tapahtuu jotain, en tiedä mitä teen. Tässä iässä ei paljon kannata jäädä tien poskeen odottelemaan pelastavia ritareitakaan - tai ainakin pitää varautua odottamaan vähän pitempään. Onneksi mies tietää jo ammattinsakin puolesta paljon autoista, eli minulla on omasta takaa autonkorjaaja ja kevähuollon tekijä. Paitsi että keväthuolto venyy usein syksyyn - tai seuraavaan kevääseen. Autossani on syksystä saakka palanut keltainen moottorin varoitusvalo, mutta miehen mielestä se ei haittaa. Niin kauan kuin punaisia valoja ei kojelaudassa pala, kaikki on kuulemma hyvin.

Kohtuukäyttäjän tammikuu

Tänä vuonna ajattelin viis veisata sokerittomasta, tipattomasta, lihattomasta, hajuttomasta, mauttomasta jne. tammikuusta ja elää niinkuin hyvältä tuntuu. Tein myös sellaisen uuden vuoden lupauksen, että EN aloita tänä vuonna karkki- ja suklaalakkoa niinkuin kahtena edellisenä vuonna. Lakot sujuivat kyllä hyvin, mutta pakko myöntää, että eiväthän ne olleet mitään muuta kuin itsensä kiusaamista. Oli hölmön ja pikkumaisen tuntuista kieltäytyä vaikka vain yhdestä tarjotusta karkista. Jouluna loppunut lakko tosin sai aikaan sen, että kun pari viikkoa sen jälkeen suorastaan ahmi suklaakonvehteja, ei suklaata nyt tee yhtään mieli.

Tästä näennäisestä kapinallisuudestani huolimatta tunsin tänään kaupassa itsensi tavanomaistakin erilaisemmaksi, jopa jollain tavalla petturiksi. Oluthyllyjen luona ei ollut tungosta - olen siis ainoa, joka aikoo tänään juoda saunakaljan. Sipsi- ja karkkihyllyilläkään ei näkynyt muita, eli muissa perheissä ei tänään vietetä karkkipäivää. Pitäisi varmaan jotenkin hävetä.

Äidin ja lasten lauantaiherkut

Jos olisin alkoholisti, mussuttaisin suklaata kaikki päivät sohvalla makaillen tai muuten vaan terveysongelmien takia joutuisin tarkkailemaan syömistäni ja juomistani, asian kanssa ei tietenkään olisi leikkimistä. Tähän mennessä olen kuitenkin onnistunut mielestäni kohtuukäyttäjänä joka suhteessa, joten herkkuhetki silloin tällöin tuskin on pahasta. Ja mainittakoon, että herkkujen lisäksi kaupasta lähti mukaani myös esim. vihanneksia, hedelmiä, maitotuotteita ja kalaa - normi lauantai siis.

Herkuttelun vastapainoksi on kiva käydä lenkillä ja mahdollisesti piakkoin hiihtämässäkin, sillä lunta on satanut lupaavasti. Ja nimenomaan ilman painostusta tai etukäteen tehtyjä suuria suunnitelmia - silloin kun huvittaa.