Valokuvauksellinen - tai sitten ei

Jotkut ihmiset vaan onnistuvat aina valokuvissa. Otti heistä sitten poseerauskuvia tai salakuvia niin aina he näyttävät onnellisilta, kauniilta ja jotenkin vain niin täydellisiltä. Varmaan onnistuvat elämässään muutenkin tosi hyvin. Valokuvauksellisuuden on pakko olla perinnöllistä, sillä usein tällaisten vanhempien lapsista tulee samanlaisia. Mikäpä siinä on sitten käydä otattamassa hymyileviä perhekuvia ja laittaa niitä kirjahyllyyn - tai Facebookiin muiden tykättäväksi.

Sitten on se epäonnistunut ryhmä, se onneton porukka, josta ei sitten millään saa hyviä kuvia. Se joukko, johon itsekin kuulun. Tämän ryhmän jäseniä yhdistää paitsi epäonnistuneet kuvat, myös se, että he eivät edes halua itseään kuvattavan (ovat varmaan pettyneet niin monta kertaa, että se lienee ymmärrettävää). Usein kuvissa siis näkyy vain kasvojen eteen heilahtava käsi tai sivuun vilahtanut sotkuinen sivuprofiili. No parempi tietysti sekin kuin ne onnettomat poseerausyritykset, joiden tuloksena on puoliksi kiinni jääneet silmät tai kummalliseen asentoon vääntynyt suu, jolla on yritetty jotain hymyn tapaista. Vaikka silmälasit olisivat uusinta muotia, näyttävät nekin vähän vanhemmissa kuvissa koomisilta. Itse yritin koulun luokkakuvissa aina olla hymyilemättä, joten suuni oli kuvissa usein tötteröllä. Tosi kiva muisto.

Olen salaa toivonut, että minusta edes kerran saisi niin hyvän kuvan, että sen voisi ylpeänä laittaa Facebookin profiilikuvaksi. Siis ilman kuvankäsittelyä. Ilkikurinen poikani aina välillä ottaa minusta salakuvia, kun olen esim. vanhoissa verkkareissa ilman meikkiä ja likaisessa tukassa sohvalla lojumassa, ja ehdottaa niistä profiilikuvia. Joka ikinen kerta kauhistun sitä kummallisesti ilmeilevää, keski-ikäistyvän näköistä naista - en kai nyt siltä voi näyttää! Mutta sitten muistan huojentuneena, että minähän kuulun siihen porukkaan, joka aina epäonnistuu valokuvissa. Luonnossa olen tietenkin paljon parempi ;)

Rajoja ja rakkautta?

Rajat ja rakkaus - siinäpä helposti toteutettavan kuuloinen ohjenuora lasten kasvatukseen. Teoriassa lapsen kuin lapsen siis saa aisoihin asettamalla hänelle järkevät rajat - ja mikä tärkeintä, pitämällä niistä kiinni. Kun vanhemmat ovat johdonmukaisia, lapsikin on, ja rajojaan kokeileva uhmaikäinen saadaan kasvatettua kunnon kansalaiseksi. Paitsi että kaikkia lapsia ei pysty kasvattamaan saman kaavan mukaan, jotkut vaan ovat jääräpäisempiä kuin toiset. Ja joskus on niin kovin vaikeaa kieltää pientä enkeliä, vaikkakin kiukuttelevaa sellaista. Jos nyt tämän kerran annan periksi, tämäkin kauppareissu/kyläily/matka sujuu helpommin. Iso virhe! Pienikin lipsuminen on kohtalokasta. Lapsi hoksaa heti vanhemman heikon kohdan ja iskee siihen yhä uudelleen ja uudelleen, eikä silloin voi muuta kuin aloittaa koko kasvatusprosessi taas alusta raivokohtauksineen ja kiukutteluineen.

Onneksi suurin osa lapsista sentään pitää vanhempiaan fiksuina ja jopa uskoo heitä. Itse asiassa pikkulapset oppivat säännöt ja ohjeet todella hyvin - vähän liiankin - ja noudattavat niitä kirjaimellisesti. Mikä järkytys, jos joku kulkee liikennevaloissa punaisia päin, unohtaa käyttää pyöräilykypärää, kiroilee tai heittää roskan maahan! Tai jos äidin auton kyydissä nopeusmittari heilahtaa yli sallitun nopeuden. Pikkulapset myös tietävät parhaiten päihteiden vaarat. Yritä siinä nyt sitten juoda yhtä vaivaista saunakaljaa, kun minikokoinen kukkahattutäti napittaa vieressä ja saarnaa alkoholin vaaroista.

Lasten usko vanhempiensa ylivertaisuuteen ja tietävyyteen sekä ylipäänsä sääntöihin alkaa murentua jo kouluun mennessä. Yläasteella tupakkatietoiskut eivät enää muistu mieleen ja pyöräilykypärät ovat nörttien noloja kapistuksia. Vanhemmat ovat olemassa vain vaikeuttaakseen lasten elämää. Olenkin sitä mieltä, että uhmaikä on vain alkusoittoa ja lämmittelyä sitä varsinaista koettelemusta, murrosikää, varten.

Miten asettaa rajat ja ilmaista rakkautta teinille, joka pitää vanhempiaan idiootteina ja väittää, ettei kenelläkään muulla (luultavasti koko maailmassa) ole kotiintuloaikoja tai sääntöjä? Miten pitää oma pää kylmänä ja muistaa, että itsekin oli joskus murrosikäinen ja aiheutti huolta omille vanhemmilleen, kun lapsi kiukuttelee ja kapinoi pienimmästäkin syystä? Ja yritäpä halata! Helpompaa olisi pyydystää kala paljain käsin järvestä. "Älä mäiski mua!" huusi oma poikani eräänä aamuna, kun omasta mielestäni hellästi silittelin hiuksista ja herättelin kouluun... Taisi tykätä kuitenkin, luulisin.

Mielestäni olen napakka mutta reilu ja oikeudenmukainen kasvattaja, lasteni mielestä ylihuolehtiva. Alle 18-vuotiailla on meillä kotiintuloajat, mutta niissäkin on joustamisen varaa - jos siitä nimittäin sovitaan ennen kotiintuloajan umpeutumista. Muuten tuloksena on huolesta suunniltaan oleva äiti, joka on jo ehtinyt kuvitella lapsensa makaavan raatona ojan pohjalla tai kadonneen ikuisiksi ajoiksi. Onneksi yhteiselomme on yleensä helppoa ja leppoisaa. Aina silloin tällöin teinien viisastelevien ja ärtyneiden kuorten alta putkahtaa esiin ne mukavat, muut huomioon ottavat ja vitsailevat nuoret, joista niin tykkään ja joiden iloinen ja ylpeä äiti olen.

Joskus on käyty yhdessä hiihtämässäkin