Ammatinvalintakysymys

Olen melkeinpä kateellisena seurannut omien lasten uravalintoja - heillä kun tuntuu olevan selvät sävelet tulevaisuuden suhteen. Yksi tähtää lukion jälkeen akateemiselle uralle, toinen löysi ammattikoulusta mielenkiintoisen alan, jota parhaillaan opiskelee. Nuorimmalla on vielä jokunen vuosi aikaa tehdä päätöksiä - onneksi, sillä tällä hetkellä hän haluaisi täysipäiväiseksi pleikkarin pelaajaksi. Sama poika oli vielä pari vuotta sitten sitä mieltä, että muuttaa isona pahvilaatikkoon asumaan. Hyvin kiinnostuneena siis odotan hänen tulevia valintojaan! Vaikka olenkin päättänyt tukea lapsiani täysillä kaikessa, tuo asumismuoto hieman mietityttää...

Lapsena minäkin tiesin, mitä haluan isona tehdä. Kirjailija tai eläinlääkäri, tietenkin. Kirjoittelin juttuja pöytälaatikkoon ja tein tikuilla ruumiinavauksia kissan tappamille hiirille mummolassa. Ruumiinavaukset tosin kiellettiin, kun aikuiset huomasivat touhuni - eivät ymmärtäneet, että harjoittelin tulevaisuutta varten. Aikuisena olen ollut kiinnostunut muistakin aloista: lasten parissa työskentelystä, suomen kielestä ja kirjallisuudesta, toimittajan tai kirjailijan työstä, psykologiasta. Päädyin kuitenkin opiskelemaan kaupallista alaa ja minusta tuli - toimistosihteeri!

Kuinka monelle muulle on mahtanut käydä niin, että unelma-ammatti on jäänyt vain haaveeksi joko oman saamattomuuden, huonon tuurin tai muiden elämäntilanteiden takia ja lopulta jollekin alalle on vain jotenkin ajautunut? Ammatti on valinnut sinut sen sijaan että sinä olisit valinnut ammatin? Onneksi moni huomaa loppujen lopuksi olevansa ihan mukavassa työssä, vaikkei varsinaisessa kutsumus- tai unelma-ammatissa olekaan.

Minulle kävi hyvin, sillä olen viihtynyt työssäni. Joskus kyllä mietin, olisiko elämä parempaa, jos olisin eläinlääkäri, opettaja tai toimittaja. Erilaista se varmasti olisi, mutta tuskin onnellisempaa. Alaa voi tietysti myös vaihtaa, jos sitä oikein kovasti haluaa. Kirjailijaksi ainakin voi ryhtyä minkä ikäisenä tahansa, eikä siihen tarvita tutkintoja. Eikös Kalle Päätalokin kirjoittanut Iijoki-sarjansa vasta eläkeiässä? Ei siis ole vieläkään myöhäistä pohtia, mitä haluaisi tehdä isona ;)

Kissaihminen

Kissaihmiset mielletään usein yksinäisiksi ja hieman höperöiksikin naisiksi, mutta kyllä kai meitä vähän muunkinlaisia on... 

Kissaihminen erottuu muista ainakin siinä, että hänellä on aina kissankarvoja mukanaan. Karvat tarttuvat vaatteisiin ja seuraavat mukana kaikkialle, vaikka itse kissa pysyisikin kotona. Kissan väristä huolimatta karvat näyttävät aina tummalla pohjalla vaaleilta ja päinvastoin, joten niitä ei voi välttyä huomaamasta. Karvoja löytyy yleensä myös ruoasta ja töissä eväsleipien välistä.
 
Työpaikan aamukahvipöydässä haukotteleva on todennäköisesti kissaihminen. Kun toiset kertovat näkemistään unista, kissaihminen muistaa vain, kuinka monta kertaa yön aikana kissa herätti hänet. Kissat ovat yöllä parhaimmillaan, mutta valitettavasti useimmat ihmiset eivät. Kissa viis veisaa kellonajoista ja herättää omistajansa vaikka keskellä yötä, jos tulee äkillinen tarve päästä ulos, sisään tai muuten vain yölliseen seurusteluun. Jos käskyä ei noudateta, voi varautua revittyihin ovenpieliin tai patjan reunaan. Meillä on kissa, joka viimeisenä keinonaan huomion saamiseksi juoksee sängyssä nukkuvien päiden päällä. Kynnet päänahassa herättävät kyllä syvimmästäkin unesta!
 
Säälittäväksi kissaihminen muuttuu silloin, kun kissalle pitää yrittää väkisin syöttää pillereitä. Kissaa ei pysty huijaamaan, joten makupaloihin kätketyt pillerit jäävät syömättä. Ei siis auta muu kuin syöttää pillerit väkisin, ja siitä seuraa yleensä vain kaaosta. Kehräävästä söpöliinistä tulee hetkessä kauhuelokuvan riivattu, joka on täynnä teräviä kynsiä ja hampaita, irtoavia karvatuppuja, pelottavaa mouruamista, vaahtoamista ja kuolaa. Kaiken tämän jälkeen tuloksena on yleensä naarmuinen kissaihminen ja lattialle syljetyt pillerit.
 
Olen huomannut, että kissojen tapaan myös kissaihmiset ovat usein elämän nautiskelijoita. Laiskottelu ja haaveilu sujuu molemmilta, eikä pientä herkutteluakaan katsota pahalla. Tosin jos tulee äkillinen päähänpisto lähteä liikkeelle, sitä pinkaistaan vaikka korkeaan puuhun - tai vaihtoehtoisesti sännätään lenkille. Myös jonkinlainen idealismi ja auktoriteettien kyseenalaistaminen kuuluu kissaihmisen luonteeseen. Joskus säännöt - tyhmät sellaiset - on vain tehty rikottaviksi. Tosin kissat vievät kyllä auktoriteettien vastustamisen paljon ihmisiä pidemmälle. Esim. meidän perheessä olen ainoa, jonka ei-sanaa kissat uskovat, joskus.
 
Kissa ei pyytele anteeksi olemassaoloaan. Ja miksi pyytäisikään, onhan se ainakin omasta mielestään ihan mahtava tyyppi! Kissaihminen sen sijaan joutuu usein puolustuskannalle, sillä valitettavasti kissa on kotieläimistä aliarvostetuimpia. Vapaana kulkevaa kissaa vihataan, vaikka se tekee arvokasta työtä pitämällä hiiret ja myyrät loitolla. Kissanvihaajille suosittelisin kissaterapiaa. Kehräävä kissa sylissä nukkumassa ei varmasti jätä ketään kylmäksi!

Lopuksi vielä tämän kissaihmisen karvakaverit kesäisissä tunnelmissa.

Milla Magia

 

poika nimeltä Iida

Miehen oma paikka

Vaikka koti olisi sisustettu miehenkin mielipidettä kysyen ja kunnioittaen, miehet tarvitsevat oman tilan, johon naisen vaikutusvalta ei ylety. Kotimme ei ole romanttinen tai vaaleanpunainen, sohvatyynyjä on maltillinen määrä eikä joka paikka pursuile koriste-esineitä ja kynttilöitä, mutta silti mieheni lempipaikka taitaa olla autotalli.
 
Emme taida olla ainoa talous, jossa mies viihtyy parhaiten autotallissa. Siellä miehet saavat rauhassa rassata autojaan tai moottoripyöriään tarvitsematta pelätä paikkojen likaantumista. Samalla voi kuunnella musiikkia, juoda olutta tai mietiskellä rauhassa asioita ilman naisen nalkutusta kyselyitä. Harvan naisen sisustusinto riittää autotalliin, joten siellä miesten ei tarvitse kärsiä verhoista, matoista ja sointuvista seinien väreistä. Joillakin miehillä voi olla käytössään jopa baari- ja biljardihuoneita, mutta keskivertomies tyytyy autotalliin.
 
Meidän pihassa on ihan tavanomainen 80-luvulla rakennettu autotalli. Sitä ei ole koolla pilattu, joten autot säilytetään ulkona. Autotallin katseenvangitsijoina toimivat moottoripyörä, mopo ja pari polkypyörää. Seinustoilla on laskutilaa, hyllyjä ja laatikostoja. Seinillä on naulakoita ja isoja nauloja, joihin on kätevä ripustaa tavaroita roikkumaan. Työkaluja ja muuta miehen mielestä tarpeellista tavaraa on joka puolella. Vanhat stereot pöydällä tuovat tunnelmaa. Seinille on päätynyt "taidetta", jota ei kotona arvosteta, kuten vanhoja keikkajulisteita ja tyttökalenteri. Tilassa leijuu bensan ja öljyn haju, joka miehen mielestä on luultavasti vain kodikasta.

Enduropyöräilyn lisäksi autotallissa näkyy kiinnostus venäläiseen kulttuuriin ;)

Hyllyjen reunoilla näyttäisi olevan jotain tekstiä? Lähempi tarkastelu osoittaa, että reunaan on huolellisesti merkitty ylös aikoja, paikkoja ja lukemia katupyörällä ajetuista matkoista Euroopassa ja Venäjällä. Siinäpä miehekäs tapa koristella hyllyt.

Amerikkalaisissa ohjelmissa miehille saatetaan jopa sisustaa oma paikka, "man cave". Jotenkin tuntuu, että Marko Paanasta ei tarvita suomalaisten miesten autotalleihin sisustamaan. Autotallit ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovatkin - konstailemattomia ja aitoja ihan niinkuin suomalaiset miehetkin.