Kissanpäiviä

Olen 12-vuotias komea kollikissa, joka pitää lämpimistä kesäpäivistä, hyvästä ruoasta ja nukkumisesta. Jännitystä elämääni tuo hiirien ja myyrien jahtaaminen - silloin kun jaksan.

Elämäni alku ei kuulemma kuitenkaan ollut kovin onnellinen. Itse en pentuajoistani paljon muista, mutta olen kuullut, että olin villiintyneen kissan poikanen, jonka eläinsuojeluyhdistys pelasti. Minut otti luokseen perhe, jonka luona edelleen asun. Perhe on aika hyvin totellut minua ja palvelu pelaa, mutta toki parantamisen varaakin löytyy.

Aluksi minulla oli aikamoinen identiteettiongelma, sillä tiesin olevani poika ja silti minua pidettiin tyttönä ja annettiin jopa tytön nimi! Hyvin loukkaavaa, vaikka vähän myöhemmin ihmiset erehdyksensä huomasivatkin ja pyysivät anteeksi. Nimeä ei kuitenkaan vaihdettu "etten olisi hämmentynyt". Eivät hölmöt tajunneet, miten paljon hämmentävämpää on kulkea tytön nimisenä kollina! Se on yksi syy, minkä vuoksi varsinkin nuorempana jouduin tappeluihin muiden kissojen kanssa. Mutta en enää jaksa kantaa kaunaa mokomasta, sillä eiväthän ihmiset mitään sille voi, että eivät ole niin fiksuja kuin kissat.

Kai minulla kuitenkin oli onnea, että pääsin perheeseen, jossa pidetään kissoista ja jossa kissat saavat kulkea vapaasti sisään ja ulos. Lain mukaan en saisi olla ulkona vapaana,  mutta perheeni mielestä asiassa pitää käyttää "maalaisjärkeä". Asumme omakotitaloalueella, jossa on paljon muitakin vapaana kulkevia kissoja. Olisi hirveää, jos joutuisin olemaan aina lukittuna sisälle - tai vielä kauheampaa, jos joutuisin kulkemaan valjaissa niinkuin koirat! Joitain sääntöjä meilläkin on sentään olevinaan, kuten että kissat eivät saa mennä ruokapöydälle, mutta en niistä aina niin kovasti jaksa piitata. Perheen äiti on kuitenkin välillä niin tiukkana "ei"-sanansa kanssa, että katson joskus viisaimmaksi totella. Onhan sama tyyppi kuitenkin se, joka antaa ruokaa ja päästää yölläkin ulos. Toiset, miespuoliset, eivät aina tajua milloin haluan ruokaa ja nukkuvat yönsäkin niin sikeästi, ettei aina edes päiden päällä juokseminen niitä herätä!

Vaikka olen karski, iso kolli, kaipaan välillä hellyyttä. Kun tulee äkillinen tarve saada läheisyyttä, minulle kelpaa kenen tahansa talossa vieraana olevan syli. Silittääkin minua saa, kunhan tajuaa lopettaa ajoissa. Kaikista mieluiten hakeudun kuitenkin perheeni jäsenten syliin. Illalla kun istuvat telkkarin ääressä, on kiva makailla sylissä. Pentuna perheen äidin syli oli paras paikka, mutta kun äidin maha alkoi kasvaa ja mahassa alkoi liikkua joku möykky (ihmislapsi, huomasin myöhemmin), minua ei enää päästetty syliin. Ihmislapsi oli syntymänsä jälkeenkin niin tiukasti äidin sylissä, ettei minulle ollut siinä tilaa. Loukkaannuin ja vaihdoin lempipaikkani perheen isän syliin. Yhä edelleen menen mieluiten isän syliin, sillä sinne olen aina tervetullut -  ja parransänkeen on muuten kiva hieroa päätä!

Olin monta vuotta ainoa kissa perheessä ja luulin kaiken jatkuvan samanlaisena. Kunnes eräänä syksyisenä iltana kotiin ilmestyi kuin tyhjästä toinen kissa: pieni, pelokas tytönruipelo, joka oli niin mustakin ettei meinannut erottua pimeässä! Kukaan ei ollut kysynyt asiaa minulta tai edes vihjannut moiseen etukäteen, joten olin syystäkin vihainen ja loukkaantunut. Sittemmin kuulin, että uusi kissa oli myös haettu elänsuojeluyhdistykseltä. Oli kuulemma löytökissa, jonka ikääkään kukaan ei tarkalleen tiennyt. Aluksi ajattelin, että on tapahtunut erehdys ja yritin kaikkeni, että uusi kissa karkotettaisiin kauas meiltä. Mutta ei, kissa sai ruokaa ja silityksiä aivan niinkuin siitäkin pidettäisiin. Pakko oli minunkin hyväksyä (tosin pitkin hampain) se tosiasia, että uusi kissa oli tullut jäädäkseen.

Perheeni jäsenet ovat alkaneet puhua keskenään, että minusta on tulossa vanha. Olen muka tullut raihnaisen näköiseksi eikä reaktiotkaan ole enää entisellään. Omasta mielestäni olen vain tullut harkitsevaisemmaksi ja jättänyt turhat vouhotukset vähemmälle. Ei kai sitä nyt kannata olla jokaisen hiiren perässä juoksemassa, jos voi makailla tassut taivasta kohti nurmikolla nauttimassa auringonpaisteesta tai nukkua kerällä jonkun sylissä?

Tsehovilaista tyyliä etsimässä

Tykkään sisustuslehdistä ja -ohjelmista. Kylässä katselen vaivihkaa ihmisten sisustusratkaisuja ja Facebookissa tutkin mielelläni kuvia, joissa näkyy kavereiden koteja. Ihailen tsehovilaista sisustusta. Vanhat huonekalut, taulut ja tavarat sekä hieman boheemi tyyli ja viipynyt tunnelma miellyttävät. En kuitenkaan halua asua tunkkaisessa, pitsiliinojen täyttämässä mummon kodissa, vaan sisustuksessa pitää olla myös jotain uutta, ehkä yllättäviä ja hauskojakin yksityiskohtia sekä tietenkin valoisuutta. Sisustaminen siis kiinnostaa minua kovasti - ainakin teoriassa.

Oman kotini todellisuutta kuitenkin on, että se on sekoitus vähän kaikkea: vanhaa ja uutta, kivaa ja kamalaa. Olen laiska sisustaja, eli päässä olevat ideat eivät useinkaan johda kauppareissuun. Kannatan myös ekologisia arvoja, joten en osta uutta heti kun kyllästyn vanhaan. Onneksi kotia saa välillä uudistettua ihan pienilläkin asioilla, kuten uusilla sohvatyynyillä tai vaikka vain tavaroiden paikkojen vaihtamisella. Talomme on rakennettu 80-luvulla, joten remontoimaankin olemme joutuneet. Sauna, kylppäri ja vessa on uusittu lattiasta kattoon ja seiniä on maalattu sekä tapetteja vaihdettu. Huonekalut ovatkin sitten sekalaisia, suurin osa jo vuosia mukanamme muista asunnoista kantautuneita tavaroita, joilla ei paljon yhteistä teemaa ole.

Olen aina pitänyt vanhoista huonekaluista ja tavaroista. Ja nimenomaan oikeasti vanhoista, ei nykyään muodissa olevista uusvanhoista. Vanhoilla tavaroilla on elämää ja historiaa, ja tuntuu kivalta tarjota koti jollekin pitkään matkanneelle ja miettiä, mitä se onkaan kokenut ja nähnyt. Minulle rakkain tavara on mummoltani peritty vanha poljettava Singer, joka toimii nykyään kukkapöytänä. Rahallista arvoa sillä ei ole, mutta tunnearvoa vaikka kuinka paljon. Sillä on pienenä leikkinyt ja polkenut oma äitini, vähän myöhemmin minä itse ja sitten minun lapseni. Vaikka se on painava ja kaikkia on suututtanut sen kantaminen muuttojen yhteydessä, en luovu siitä ikinä!

Vaikka kotimme uudistus sujuukin liikoja kiirehtimättä, keittiö kaipaisi kipeästi päivittämistä. 80-luvun mäntyiset keittiönkaapit ovat ehkä joskus jonkun mielestä olleet ihan kivat, mutta alkavat jo olla tiensä päässä. Lasten mielestä keittiömme sopisi hyvin Suomen kaamein kämppä -ohjelmaan, ja taitavat mokomat olla siinä ihan oikeassa. Toisaalta - kohtahan mäntykaapit saattavat jo olla ihan retroa ja kuuminta muotia ;)

Tavoitteita, unelmia ja suunnitelmia pitää aina olla. Ehkäpä minunkin kodistani joskus tulee "tsehovilainen" - tai sitten ei. Tärkeintä kai on kuitenkin viihtyä ja tuntea olonsa kotoisaksi, ja se kyllä onnistuu minulta!

Simpsonien kasvattamat

Myönnän, lapseni ovat seuranneet Simpsoneja pienestä pitäen. Myös siinä iässä, jossa he eivät ole millään pystyneet ymmärtämään sarjan huumoria ja sarkasmia. Sarjaa pystyy seuraamaan melkein joka arki-ilta telkkarista ja kyllä sitä seurataankin - uusintojen uusintojen uusintoja - ja usein koko perheen voimin. 

 

Simpsoneihin on helppo samastua. Hahmoista löytää omia hassuja piirteitä ja heikkouksia, ja samalla kun nauraa sarjan tapahtumille, pystyy nauramaan myös itselleen. Terävääkin yhteiskuntakritiikkiä veistellään surutta huumorin varjolla. Sääli, jos sarjan tekeminen lopetetaan, mutta onhan meillä senkin jälkeen sentään 23 tuontantokautta näytettäväksi telkkarista yhä uudelleen ja uudelleen. Itse muistan Simpsonit jo Tracey Ullman Shown lyhyinä animaatioina.
 
Vaikka telkkari on kiinni, Simpsonit ovat silti läsnä. Homerin "Doh!" -huudahdukset kaikuvat joskus meilläkin ja Nelsonin pilkallinen ääntely kuuluu kun jollekin käy jotain hassua tai noloa. Välillä tuntuu, kuin keltainen perhe asuisi meillä. Simpsoneita löytyy myös hyllystä sarjakuvakirjoina ja pari pehmo-Bartiakin on joskus nähty unikavereina. Toinen Bart tosin sai porttikiellon sänkyyn sen jälkeen kun pojan silmä turposi ja naamaan tuli ihottumaa sen vieressä nukuttuaan - mikä lie kiinalainen Bart.

Voi olla, että lapset ovat saaneet Simpsoneista huonojakin vaikutteita, mutta uskoisin että paljon enemmän hauskoja hetkiä. Lisäksi se on sarja, joka yhdistää ainakin meidän perhettä. Iästä huolimatta meihin kaikkiin uppoaa sen huumori. Jos se on lapsellista niin olkoon. Eat my shorts!

Minustako blogin kirjoittaja?

Kirjoittaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Itse asiassa jo ala-asteella päiväkirjaa ja omia tarinoita kirjoittaessani päätin, että jonain päivänä minusta tulee oikea kirjailija. No myönnetään, myös jalkapalloilijan ja eläinlääkärin urat kiinnostivat hetken. Jotkut ovat kirjoittaneet esikoiskirjansa vasta eläkkeellä, joten onneksi minulla on vielä aikaa...
 
Rakkauteni kirjoittamiseen johtuu varmaan siitä, että luen paljon. Osaisin lukea jo ennen kouluikää, mutta koska olin ujo ja hiljainen, opettaja huomasi taitoni vasta kun syyslukukausi oli jo pitkällä. 70-luvulla ei yksittäisiin oppilaisiin paljon huomiota kiinnitetty - korkeintaan oltiin tyytyväisiä, kun edes yksi oli hiljaa paikallaan! Tämä ei vaikuttanut intooni kirjoittaa ja lukea, päinvastoin. Kun vaihdoin lastenkirjat aikuisten kirjoihin ja etenkin Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksen lukeminen aukaisi minulle kokonaan uuden maailman. Kaikki kirjat oli avoinna minulle ja vain odottivat lukemista!
 
Olen yrittänyt kannustaa omiakin lapsia lukemaan. Pienenä se olikin helppoa, mutta teini-ikä on tuonut muita muka kiinnostavampia asioita mukanaan. Pakko kai se on uskoa, että nyt on aika, jolloin tietokoneet, mopot ja kaverit on kiinnostavampia kuin Sinuhe Egyptiläinen. 11-vuotias kuopus sentään vielä lukee, mutta oikeastaan vain tieto- ja ennätyskirjoja. Mutta onhan se kätevää, että perheessä on joku, jolta saa heti vastauksen kysymykseen "Mikä on maailman korkein rakennus ja miten korkea se on?" tai "Mikä joukkue on voittanut eniten Stanley Cup -mestaruuksia?". Jos siis sellaista tietoa tarvitsee.
 
Teini-ikäinen poikani ehdotti jokin aika sitten minulle blogin kirjoittamista, ja innostuin ajatuksesta. Olisiko tässä tilaisuus toteuttaa haavettani edes vähän? No kokeillaan ainakin.