Ei kun muuten vaan

Teini-ikä, tuo tunteiden vuoristorata, on valloittanut meidänkin talon. Kuin varkain kolmesta pikkupojasta kaksi vanhinta on muuttunut möreä-äänisiksi teineiksi ja nuorinkin on aivan pian siinä iässä. Meillä siis paiskoo ovia, kiukuttelee, viisastelee, väittelee vastaan tai muuten vaan ylenkatsoo typeriä vanhempiaan peräti kolme nuorukaista. Ole siinä sitten järkevä vanhempi, kun tekisi vaan mieli mennä mukaan kiukkupuuskiin!
 
 

Teini-ikäisten mielestä vanhemmat ovat tietenkin idiootteja - tai ainakin säälittäviä. Rakas 15-vuotiaani on solvannut minua myös liian huolehtivaiseksi. No onhan se törkeää, että meillä on kotiintuloajat ja ruoka-aikaankin olisi hyvä olla kotona! KAIKKI kaverit kun kuulemma saavat tehdä mitä haluavat ja tulla kotiin vaikka aamulla, jos siltä tuntuu. On ymmärrettävästi noloa, että olemme universumin ainoa koti, jossa lapsille on asetettu jonkinlaisia rajoja.

Kaikkein nolointa on kuitenkin lähteä vanhempien kanssa yhdessä jonnekin. Jos teinin saa mukaansa, hän kulkee pari askelta jäljessä ja välttää puhumista, jollei sitten ole vailla esim. uusia vaatteita. Vanhempien on syytä myös miettiä tarkkaan, mitä puhuvat teinien kavereiden läsnäollessa, jotteivat vain sanoisi jotain noloa ja hävettävää. Emme ole saaneet respectiä edes raskaan rockin kuuntelusta, vaan sekin on vanhanaikaista ja säälittävää. Kuulemma Katri Helena sopisi paremmin tämän ikäisille.
 
Välillä on vaikea ymmärtää teinien muotijuttuja. Okei, farkut ja huppari on ihan hyvä asukokonaisuus nuorelle miehelle. Mutta miksi ihmeessä farkkujen persusten pitää roikkua ja hupparin olla pari numeroa liian suuri? Ja mikä idea on siinä, että sukat vedetään takaa housunlahkeitten päälle? Myös lippiksen - ei kun anteeksi snapbackin - paikka päässä on tarkkaan harkittu. Se ei saa osua korville, joten se jää korkealle pään päälle ja näyttää ainakin minun mielestäni jotenkin hassulta.
 
Nykyajan nuoret ovat lyhenteiden mestareita. He eivät esim. jaksa sanoa "moi", vaan sekin pitää ilmaista lyhyemmin "mo". Sen sentään ymmärtää tällainen keski-ikäinenkin, mutta kaikista muista lyhenteistä ei voi sanoa samaa. Kyllä omia lapsia nauratti, kun myönsin googlettaneeni OMG:n... Viisastelevia lauseita saa kuulla aina, kun yrittää virittää keskustelua ja kysellä jotain. Äiti: "Ootko menossa suihkuun?" Lapsi: "Ei kun muuten vaan." Äiti: "Meinasitko alkaa lukea kokeisiin? Lapsi: "Ei kun muuten vaan." Suosittuja kommentteja tai vastauksia ovat myös "ihan sama", "mitä välii?", "so?" tai "lol". Yhtä ärsyttäviä kaikki. Noiden avulla nuori kyllä varmistaa, että keskustelu tyrehtyy heti alkuunsa tai hän saa vanhempansa hermostumaan.

Asiaan kai kuuluu, että teinit yrittävät näyttää suurimman osan ajasta nyrpeää naamaa. Onneksi kuitenkin välillä nyrpeys unohtuu ja lapset innostuvat jopa hymyilemään, vitsailemaan tai juttelemaan päivän tapahtumista. Silloin aina mietin, miten onnellinen olenkaan, kun minulla on niin ihania teinejä!

Laiska äiti leipoo

Äiti on leiponut, niinkuin joka viikko. Kun lapset tulevat koulusta, heitä odottaa punaposkinen, essu päällä oleva äiti, joka on kattanut pöytään höyryävän tuoretta pullaa ja lasilliset kylmää maitoa. Idyllin rikkoo ainoastaan jauhotahra äidin poskessa. Äidinrakkaus on yhtä kuin pullantuoksuinen äiti, tuumaavat äiti ja lapset onnellisina.

No niinhän sitä luulisi. Laiskan äidin kotona tuollaista ei tapahtu. Ensinnäkin, kun lapset tulevat koulusta, äiti on töissä. Lapset joutuvat ihan itse etsimään ja tekemään välipalansa - muroja, banaaneja, viiliä, mitä kaapista sattuu milloinkin löytymään - ja kaatamaan maidon lasiinsa. Kun äiti tulee töistä, hänellä on kiire käydä kaupassa ja tehdä ruokaa ennenkuin kaikki (etupäässä hän itse) ovat nälästä vihaisia. Siinäkö sitten pitäisi vielä ruveta jotain leipomaan? Viikonloppuisin on niin paljon muuta tekemistä, ettei leipomiselle yleensä jää aikaa - tai haluja.

No eipä laiska äiti paljon leiponut silloinkaan, kun lapset olivat pieniä ja hän oli päivät kotona. Hän ei ylipäänsä ymmärrä, mitä hauskaa leipomisessa tai ruoanlaitossa on. Jos hän haluaa vastapaistetun pullan tuoksua kotiinsa, hän mielummin hakee kaupan pakastealtaasta paistovalmiita leivonnaisia kuin alkaa itse leipomaan. Hänen mielestään telkkaristakin tulee nykyään ihan liikaa ruokaohjelmia. Hän saattaa joskus katsoa Kurjia kuppiloita tai Kauhukeittiötä, mutta vain nähdäkseen Gordon Ramsayn kiroilemassa.

Laiska äiti leipoo vain silloin kun on pakko. Joskus hän innostuu tekemään mustikkapiirakkaa tai kuivakakkuja, mutta ei kovin usein. Se saattaa olla ihan hyväkin, sillä esim. viime kesänä keskimmäisen pojan rippijuhliin tehty sitruunakakku oli niin kirpeää, ettei kukaan hymyillyt sen syömisen jälkeen. Lasten syntymäpäiville ja muihin juhliin hän kuitenkin tekee yleensä aina täytekakun. Kakkupohjaan on hyvä ja helppo omalta äidiltä saatu resepti, jonka kanssa ei voi epäonnistua. Se on tällainen:

1,5 lasillista munia

1,5 lasillista sokeria

1,5 lasillista vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta 

Munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi. Vehnäjauhot ja leivinjauhe sekoitetaan keskenään ja lisätään taikinaan. Taikina kaadetaan vuokaan ja paistetaan 175-asteisessa uunissa noin 45 min. 

Helppoa, vai mitä?

Laiskan äidin ihmetykseksi lapset ovat innokkaita leipojia. 17-vuotiaalta esikoispojalta luonnistuu niin taidokkaat täytekakut ja piparkakkutalot kuin pullat ja piirakatkin. Äiti ei todellakaan ole ollut mikään pullantuoksuinen äiti, joten välillä hän kummastelee, miten ihmeessä lapset ovat oppineet tuonkin taidon. 11-vuotias kuopuskin tekee jo sämpylöitä ja mustikkapiirakkaa. No, äiti on kyllä tyytyväinen, kun kodissa vihdoinkin tuoksuu myös itse tehty pulla! Ja pakko hänenkin on myöntää, että omatekoinen on parempaa kuin kaupasta valmiina ostettu.

pojan taidonnäyte

      

Täydellisen kirjahyllyn metsästys

Kuten kuvasta näkyy, tarvitsemme uuden kirjahyllyn. Nyt olohuoneen paraatipaikalla kököttää tuo 90-luvulla ostettu musta lastulevyhyllykkö, joka ei ole enää vuosiin (jos koskaan) ollut kiva tai tarpeeksi iso. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa löytää tuota parempaa, mutta koska kyseessä olemme me (perhe, joka tekee vähemmän tärkeitä heräteostoksia mutta vetkuttelee tarpeellisten hankintojen kanssa jopa vuosia), tämäkin projekti on edennyt oikeastaan vain ajatuksissa. Meillä luetaan paljon ja kirjat lisääntyvät koko ajan, joten heikot lastulevyhyllyt alkavat olla koetuksella.
 
Meillä kirjahylly tarvitaan nimenomaan kirjoja varten. Siihen ei siis ole tarkoitus kerätä kokoelmaa koriste-esineitä, valokuvia, kuivakukka-asetelmia tai maljakoita. Joskus meilläkin on ollut vähemmän kirjoja, joten hyllyillä on ollut muutakin tavaraa - ovatpa alimmat hyllyt olleet joskus lasten askartelujen säilytyspaikkoina  ja toimineet leikkien tiimellyksessä pehmolelujen istumapaikkoinakin.
 
Nykyinen kirjahyllymme on saanut kolhuja muutoissa, ja yhdet lasiovetkin ovat menneet rikki. Kirjoja on kasattu sinne minne niitä on saatu mahtumaan, joten ne eivät ole missään erityisessä järjestyksessä. Jos siis pitäisi löytää joku tietty kirja, etsintä olisi aika mahdotonta. Olenkin jo pohtinut mielessäni, miten järjestäisin kaikki noin 300 kirjaa uuteen kirjahyllyyn - aakkosten, värin vai aiheen mukaan? Meillä on kirjoja laidasta laitaan: dekkareita, fantasiakirjoja, elämäkertoja ja sotakirjoja. Sulassa sovussa suomalaisten Anja Snellmanin, Sofi Oksasen, Anna-Leena Härkösen, Jari Tervon ja Kari Hotakaisen kirjojen kanssa on venäläisiä klassikoita, Kurjat, Sinuhe egyptiläinen, John Irvingin tuotantoa sekä bändikirjoja. Muutama pokerikirjakin taitaa jossain lymyillä. Monet erilaiset tarinat siis kaipaisivat uutta säilytyspaikkaa.
 
Mutta millainen on täydellinen kirjahylly? Minulle se tarkoittaa suurta, mieluiten kokonaisen seinän kokoista kirjahyllyä, joka on tehty oikeasta puusta. Näen mielessäni viereisen kuvan kaltaisen - tosin paljon suuremman - Boknäsin kirjahyllyn, jonka edessä nahkaisessa nojatuolissa istuu Jörn Donner ja sanoo: "Lukeminen kannattaa aina.". Valitettavasti näen mielessäni myös aidon Boknäsin hintalapun...

Toisaalta myös joku Ikean tai vastaavan yksinkertainen kirjahylly voisi olla kiva. Se olisi kevyemmän oloinen, edullisempi ja nuorekkaamman näköinen. Lasiovet olisivat kätevät estämään kirjojen pölyyntymisen, mutta ilman niitäkin voisin elää. Muutama ovellinenkin kaappi pitää kirjahyllyssä kuitenkin olla, sille siihen voi piilottaa vaikka valokuva-albumit. Meillä on myös metrin mittainen pino LP-levyjä, joita mielelläni myös säilyttäisin kirjahyllyssä.

Näköjään sen meille täydellisen kirjahyllyn metsästys jatkuu vielä. Ehkäpä joskus viitsimme lähteä oikein kaupoille asti vertailemaan vaihtoehtoja. Onneksi vanhan kirjahyllyn päälle mahtuu vielä jonkin aikaa kasaamaan uusia kirjoja!

Valvovan silmän alla

 

George Orwellin romaani "Vuonna 1984" julkaistiin vuonna 1949. Minä luin sen vasta viime kesänä ja paikkasin siltä osin yhden aukon sivistyksessä. Kirjan tarina kuvitteellisesta valtiosta, Oseaniasta, ja sen myyttisestä Isoveli-nimisestä diktaattorista on vaikuttava ja aika ahdistavakin. Kansa elää alistettuna ja pelkää tekevänsä virheitä Isoveljen kaikkialla valvovan silmän alla. Jopa kielteiset ajatukset ovat rikoksia ja niistä rangaistaan rajusti. Tuleepa mieleeni eräs Pohjois-Korea-niminen valtio, jossa tuon kaltaista voisi kuvitella vielä nykyään olevan, mutta alunperin romaani lienee saanut vaikutteita Stalinin ajan Neuvostoliitosta.




Orwellin kirjan Isoveljen mukaan nimetty tv-formaatti Big Brother käynnistyi Alankomaissa vuonna 1999. Suomessa BB on pyörinyt vuodesta 2005. Perusidea on pysynyt ennallaan, eli joukko kilpailijoita eristetään muusta maailmasta ja suljetaan heitä varten rakennettuun taloon, jossa heitä kuvataan ympäri vuorokauden. Yksi kerrallaan asukkaat äänestetään ulos, ja voittaja on se, joka jää taloon viimeiseksi. Big Brother -talossa on tiukat säännöt ja tuotanto voi mielivaltaisesti keksiä uusia rajoituksia tai tehtäviä hankaloittaakseen asukkaiden elämää talossa. Asukkaat saavat sääntörikkomuksista rangaistuksia - ei sentään romaanin kaltaista kidutusta tai aivopesua - mutta myös palkintoja onnistumisista.

Itseni kaltaiselle ihmisen psykologiasta ja käyttäytymisestä kiinnostuneelle ohjelma antaa mahdollisuuden tarkkailla, miten ihmiset muuttuvat eristyksissä ja reagoivat uusiin tilanteisiin. Tirkistelijät puolestaan saavat sydämensä kyllyydestä katsoa paljasta pintaa kun asukkaat käyvät suihkussa, tai hekumoida mahdollisella peiton heiluttelulla, kun talossa syntyy parisuhteita.

Paljon on myös niitä, jotka haukkuvat ja arvostelevat ohjelmaa - yleensä kovaan ääneen työpaikoilla tai sosiaalisessa mediassa. Kuitenkin nämä ihmiset tietävät jostain kumman syystä parhaiten talon tapahtumat... Ilmeisesti he eivät tiedä, että kanavaa voi myös vaihtaa, sillä Big Brotherin lopettamiseksi on perustettu jopa facebook-sivustoja ja nettiadresseja ;) Itse olen huomannut, että ohjelmasta kannattaa jutella vain sitä seuraavien kanssa.  Muuten todennäköisesti joutuu kuulemaan pelkkää negatiivista arvostelua tai ainakin saa sääliviä katseita osakseen, kun tunnustaa katsovansa sellaista roskaa.

Ilmeisesti minäkin olen B-luokan kansalainen, sillä olen seurannut Big Brotheria - tosin satunnaisesti ja ilman maksullista kanavaa - muistaakseni jo toisesta tuotantokaudesta lähtien. Mielenkiintoiset viikkotehtävät kiinnostavat minua eniten. Asukkaat tulevat aina sen verran tutuiksi, että yleensä aina löydän suosikkeja ja inhokkeja. Tänä vuonnakin olen ihaillut rokkimiehen tatuointeja ja ensialkuun pinnalliselta vaikuttavan silikoniblondin aitoa herttaisuutta, mutta myös ärsyyntynyt muutamien valituksesta, jatkuvasta kiroilusta ja muiden haukkumisesta. Mutta kun BB-talo tyhjenee ja valot ja kamerat sammutetaan, talon asukkaat saavat puolestani jatkaa elämäänsä miten haluavat. Minä jään odottamaan seuraavaa syksyä.

Tarua ja totta

"Äiti, myönnä nyt jo, ettei joulupukkia ole olemassakaan!", intti kuopukseni äskettäin. No en tietenkään myönnä - koskaan - sillä haluan itsekin uskoa joulupukkiin! Samoin kuin joulu- ja kotitonttuihin, noitiin, keijuihin ja haltioihin. Oma pieni kotitonttu olisi ainakin kiva. Se voisi asustella välikatolla ja samalla pitää kotia silmällä. Aikansa kuluksi se voisi tehdä pieniä kotihommia - laiskan äidin avuksi. Joulutonttujen pikkuiset huopatossunjäljet ikkunoiden alla lumessa ei minua haittaisi. Tosin alituinen tarkkailu voisi välillä olla kiusallista. Puhumattakaan siitä, että koko ajan pitäisi olla kiltti - mitenköhän niin monet lapset onnistuvat siinä? Olen kuullut ainoastaan yhdestä lapsesta, joka oikeasti sai jouluna lahjaksi risuja.

Vampyyrit ja ihmissudet ne vasta mielenkiintoisia hahmoja ovatkin. Enää niitä ei tarvitse pelätä, niinkuin tämä tyttö teki esim. vuodelta 1981 olevan Ulvonta-elokuvan aikaan. Nythän tuokin elokuva näyttäisi tosi koomiselta, mutta silloin lapsena pelotti hirveästi. Mutta nyt ainakin vampyyrit ovat muotia. Vampyyreita ei enää pelätä vaan niihin rakastutaan. Sookie Stackhouse -kirjani olen minäkin lukenut ja jotkut taruolennot on noiden tarinoiden myötä muuttuneet mielessäni ihan erilaisiksi. Perinteinen kreivi Dracula ei aiheuta muuta kuin puistatusta, mutta kun kuvittelee mielessään coolin vampyyrikomistuksen, vaikutus onkin aivan erilainen... Kirjoja lukeneet tai True blood -sarjaa seuranneet ymmärtävät mitä tarkoitan :)

Myös Harry Potter -kirjojen ja elokuvien myötä noidat, velhot ja muut fantasiahahmot ovat taas tulleet muotiin. Monet lapset, nuoret (ja minä!) haluaisivat kokea Tylypahkan ihmeellisen maailman ja taikuudet. Mukava olisi tuntea joku, joka taikasauvan heilahduksella ja loitsuilla saisi aikaan kaikkea hyvää ja antaisi kyytiä pahiksille. Tai tietysti olisi vielä parempi, jos itseltä löytyisi maagisia voimia. Taru sormusten herrasta -trilogia on myös upeaa luettavaa ja katsottavaa.

Sellaisiakin olentoja on, joita en oikeasti haluaisi tavata. Esim. zombiesta on vaikea saada herttaista mielikuvaa. Vaikea kuvitella, että juttelisin mukavia ihmislihaa syövän elävän kuolleen kanssa - vaikka kaveri ei minua uhkaisikaan. Myöskään pimeässä vaanivaa mörköä en halua kohdata. Sen vuoksi yöllä pimeässä kissoja ulos päästäessäni tai vessassa käydessäni melkein pistän juoksuksi sänkyyn palatessani, ettei mörkö vaan nappaa minua! Vilkas mielikuvitus ei siis aina ole pelkästään hyvä asia, olen huomannut...

Tosielämän hyvät ja pahat voivat olla vaikeammin tunnistettavissa kuin saduissa. Miten tunnistaa - siis ilman telepaattisia kykyjä - internetissä vaaniva pedofiili tai hoksata, että ystävällisesti hymyileva naapuri onkin vaimonhakkaaja tai sarjamurhaaja? Eläminen olisi myös paljon helpompaa, jos tosielämässäkin hyvä voittaisi aina pahan!