Ei mikään tekniikan ihmelapsi

En ole yhteensopiva monenkaan teknisen laitteen kanssa. On aina stressin paikka, kun pitää opetella uuden puhelimen, television, kaukosäätimen, mikron, pesukoneen jne. käyttö. Paksut ohjekirjat hirvittävät ja olemattomalla kärsivällisyydellä varustettu ei millään jaksaisi lukea niitä läpi. Monen laitteen käyttö on kuitenkin opeteltava ja käyttöohjeetkin (yleensä) luettava, muuten elämästä ei tule mitään. Valitettavasti nykyisten kodinkoneiden ja muiden laitteiden elinkaari on niin lyhyt, että uusia pitää hommata muutaman vuoden välein ja koko ajan saa olla opettelemassa uutta.

Ihan kaikkea ei vaan jaksa opetella, ja silloin on paras heittäytyä hölmöksi ja viisaampiensa autettavaksi. Siirtyessäni tavallisesta puhelimesta kosketusnäytölliseen sain opastusta lapsiltani. Onneksi he olivat innokkaina opettajina kehityksestä pahasti jälkeen jääneelle äidilleen. Myös tietokoneen kanssa on välillä pakko pyytää apua, sillä vaikka tietokoneen käyttö on jokapäiväistä ja ohjelmat tuttuja, ongelmien ilmaantuessa menee sormi suuhun. Eikä kyllä olisi blogin perustaminenkaan onnistunut ilman pojan apua! Työpaikan kahvipöytäkeskustelujen perusteella en ole ainoa, joka tuntee turhautumista uusien kännyköiden ja tietokoneiden takia - ja joka ei ehkä koskaan tunne tarvetta siirtyä tabletin käyttöön tai WhatsApp-viestittelyyn.
 
Kaikkeen ei ymmärrys taivu, vaikka yrittäisi tosissaan. Pari vuotta sitten ostimme uuden pesukoneen, jossa on digitaalinen näyttö. Vaikka me miehen kanssa molemmat rassasimme konetta ja luimme ohjeita, emme millään onnistuneet vaihtamaan näytön tekstiä suomen kielelle. Pesukoneessa luki itsepäisesti ranskaksi kaikki mahdollinen, vaikka kielivaihtoehtoja piti olla kymmeniä. "Bienvenue!" toivotteli pesukone iloisesti kuukausia, kunnes jotenkin vahingossa yrityksen ja erehdyksen (jonkin aikaa koneessa oli myös norjalainen tekstitys) kautta kieli vaihtui suomeksi. Eipä siihen mennytkään kuin melkein kaksi vuotta!

Autoista en ymmärrä juuri mitään. Osaan ajaa ja tankata, eikös se ole tärkeintä? Sen sentään tiedän, että jos kojelaudassa palaa outoja varoitusvaloja, keltaisilla voi vielä ihan hyvin ajaa kotiin, mutta punaisen palaessa pitää auto pysäyttää heti. Onneksi punaista ei liiemmin ole näkynyt, kiitos kestävän Hondan, ja keltaisetkin ovat osoittautuneet tilapäisiksi "kosketushäiriöiksi" - ainakin jos miestäni on uskominen. Jos jostain syystä auto jättäisi minut tielle, minun ei auttaisi muu kuin heittäytyä avuton nainen -rooliin ja odottaa pelastajaa... Onneksi tähän asti kaikki on mennyt hyvin, vain kerran olen jäisen tien ansiosta joutunut ojaan (ja silloin pari herrasmiestä itse asiassa tulikin hetkessä paikalle työntämään auton tielle niin että pääsin jatkamaan matkaa). Ehkä olisi hyvä osata vaihtaa renkaat ja öljyt, mutta toisaalta, sitä vartenhan minulla on talo täynnä miespuolisia perheenjäseniä! 

Lasten suusta

Lasten suusta kuulee parhaimmat - mutta myös kiusallisimmat - jutut. Itse hoksasin sen jo parikymppisenä päiväkotiharjoittelijana. Lapset kertoivat hyvin avoimesti perheensä asioista, vähän liiankin. Suosituimpia juttuja lasten keskuudessa oli se, mitä kenenkin vanhemmat joivat. "Mun iskä tykkää kaljasta mut äiti ei. Äiti tykkää lonkerosta!" Yksi tärkeimmistä havainnoistani kuitenkin oli, että jo parivuotias lapsi tykkää, kun hänelle puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, eikä lässytetä vauvakielellä kuin vähäjärkiselle. Minua muuten myös kosittiin päiväkodissa, mutta koska sulhasekseni pyrkivä oli vasta 4-vuotias, jouduin antamaan rukkaset. Puumat eivät olleet vielä silloin muotia.
 
Kun vanhemmat lapseni olivat 6- ja 4-vuotiaita, kerroimme heille, että meille on tulossa vauva. Varsinkin vanhin poika oli asiasta kovin tohkeissaan (nuorempi oli enemmän kiinnostunut legoista), joten osasimme aavistaa, että tieto ei pysyisi kovin pitkään salaisuutena. No pysyihän se, seuraavaan aamuun asti. Vein pojat kirjastoon satutunnille ja jäin itse lukemaan lehtiä kirjaston toiseen päähän. Jonkin ajan kuluttua kuulin, kuinka poikani kirkas ääni kesken satutädin kertoman sadun kailotti: "Mun äidin mahassa on vauva!". Mummot ja muut läheiset kuulivat asiasta vasta vähän myöhemmin.
 
Pikkulapsilla on tapana koetella vanhempiensa kärsivällisyyttä ja tilanteiden hallintaa tekemällä kiusallisia kysymyksiä yllättävissä paikoissa. Esimerkkinä tapaus, jossa äiti ostaa terveyssidepakkauksen ja lapsi huomaa sen kaupan kassalla. "Äiti, mikä toi on?" Äidin posket punertuvat hieman hänen vastatessaan: "Naisten juttuja.". Nokkela lapsi huomaa äidin hämmennyksen ja hoksaa, että kyseessä on jotain mielenkiintoista. "Mitä juttuja?" Äiti saa kiusallisen kyselytulvan tyrehtymään lupaamalla, että asiasta jutellaan lisää kotona. Ja kotona myös jutellaan, mutta kun seuraavan kerran kaupassa vaaleanpunainen Libresse-pakkaus kulkee liukuhihnalla, lapsi hihkaisee: "Äiti, onko noi niitä naisten vaippoja?".

Äskeinen esimerkki lienee kiusallisista kysymyksistä niitä helpoimmin selitettäviä. Varsin haasteellista on keksiä hyvät vastaukset, kun lapsi haluaa - tietenkin keskellä vilkkaita markkinoita, kauppakeskuksen ruuhkassa tai täydessä metrovaunussa - tietää vastauksen esim. siihen, mistä vauvat tulevat, miksi äidillä ei ole pippeliä, mikä on homo tai miksi viereinen setä haisee pahalle.

Nyt kun omien teini-ikäisten lasten kyselyikä on taakse jäänyttä elämää, on roolit menneet toisinpäin. Nyt äiti on se, joka kyselee ja haluaa tietää kaikenlaista lasten elämästä, tosin vastauksena on usein vain murahdus tai kehotus kunnioittaa toisen yksityiselämää. Ja jos teinin saa jostain kumman syystä mukaansa ihmisten ilmoille, pelkää lapsi koko ajan vanhempansa häpäisevän hänet noloilla jutuilla ;)

Elokuvia

Hevosen pää sängyssä. Tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Marlon Brando ikimuistettavana kummisetänä käheän äänensä kera. Ei ole varmaan montaa ihmistä, jotka eivät olisi nähneet Kummisetä-elokuvia, ja joilla ei olisi noita samoja muistoja mielessään. Harvempi on ehkä lukenut Mario Puzon romaanin, johon elokuva perustuu (kannattaa, se on ainakin yhtä hyvä kuin elokuva!).

"Luke, I´m your father!". Jostain syystä vasta vanhemmalla iällä olen tajunnut Star Warsin traagisuuden juuri perhesuhteiden osalta ja minun käy kovasti sääli kovia kokenutta Darth Vaderia. Nuorempana minuun vetosi eniten toiminta, hyvän ja pahan taistelu. Olisin kovasti itsekin halunnut tuntea "voiman" vaikutuksen.

Yleensä olen sitä mieltä, että kirjat ovat paljon parempia kuin elokuvat ja harvoin edes katselen elokuvia, jotka perustuvat mielestäni huippuhyviin kirjoihin. Pelkään pettyväni. Poikkeuksiakin on ja niistä mainittakoon Taru sormusten herrasta. J.R.R. Tolkien loi 50-luvulla aivan mielettömän maailman kirjallaan (jota tehdessään mm. tutustui Kalevalaan), mutta Peter Jackson vei kirjan tapahtumat - tosin reilusti muokattuina - aivan uudelle tasolle elokuvissaan. Ei voi muuta kuin haukkoa henkeään tapahtumien vyöryessä eteenpäin, varsinkin taistelukohtaukset ovat vertaansa vailla.

Quentin Tarantinon elokuvat iskivät minuun heti kun 90-luvulla näin Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin. Silloin monet kauhistuivat elokuvien väkivaltaisuudesta. Täytyykin olla erikoinen huumorintaju, jotta elokuvia ymmärtää, mutta nykyään Tarantino on saanut arvostusta muunakin kuin kulttielokuvien ohjaajana. Robert Rodriquez on samoilla linjoilla kuin ystävänsä Tarantino, mutta hänen elokuvissaan keskitytään pitkäveteisiä vuorosanoja enemmän suoraan toimintaan - kieroutunutta huumoria unohtamatta. Hänen kuuluisimpia elokuviaan lienevät Desperado, Sin City ja Machete.

En ole koskaan ollut kepeiden komedioiden tai romanttisten rakkauselokuvien ystävä, vaikka tämmöisen keski-ikäisen perheenäidin kai oletetaan sellaisia enimmäkseen katsovan. No tämä äiti kuitenkin käy mieluiten elokuvissa katsomassa toimintaa ja väkivaltaviihdettä! Kaahailun, tappeluiden, räjähdysten, ampumisten ja verenvuodatuksen lisäksi elokuvassa on kuitenkin oltava myös huumoria - ja onnellinen loppu. Pahitteeksi ei myöskään ole, jos pääosan esittäjä on karun miehekäs ja mielellään kaljupäinen, mutta jolla kuitenkin on pilkettä silmäkulmassa ;)

Ps. Uusin Die Hard (Bruce Willis!) ja Fast & Furious (Vin Diesel!) on tänä vuonna käyty katsomassa, kuinkas muuten.
 

Ihan perheestä

Markettien perheparkit saavat aina minut pohtimaan perhe-sanaa syvällisemmin. Ehkä se johtuu siitä, että viisastelevien lasteni mielestä meidän pitäisi pysäköidä perheparkkiin - olemmehan perhe - ja minun mielestäni tietenkään ei, sillä meillä ei enää ole pieniä lapsia. Yleensä ajan tavalliseen parkkiruutuun ja paheksun syvästi perheparkkiin pysäköiviä itsekkäitä törppöjä, mutta joskus - yllytyshulluna - kurvaan ylellisen leveään perheruutuun. Eihän missään ole määritelty ikärajoja moisiin parkkiruutuihin, miettii lapsellisesti kapinoiva mieleni. Vai onko muka?

Ensimmäisenä perheestä tulee mieleen perinteinen ydinperhe, eli vanhemmat ja lapset. Sellainen itsellänikin on. Lapsena olen kokenut myös muunlaisia perhekoostumuksia. Jo kaksi aikuista muodostaa perheen. Lisäksi on yksinhuoltajaperheitä, uusperheitä, sateenkaariperheitä, sijaisperheitä - lista lienee loputon! Myös tiiviistä ystävyyssuhteista voi käytännössä tulla kuin perheitä. Joskus voi joutua tahtomattaankin jonkun perheenjäseneksi, esim. Kelan asumistukihakemusten tai ekomaksujen tiimoilta, kun edellinen asukas ei olekaan tehnyt muuttoilmoitusta ja on vielä väestötietojärjestelmän mukaan samassa osoitteessa uuden asukkaan kanssa!

Lapset piirsivät pieninä usein kuvia perheestämme, ja aina niihin ilmestyi äidin, isän ja veljien lisäksi myös kissojen kuvat! Kyllä minäkin karvaisia kavereitani perheenjäseninä pidän, vaikkei niitä virallisesti missään papereissa ja järjestelmissä sellaisiksi luokitellakaan. Kissojen äidiksi en sentään itseäni kutsu, ainakaan en tunnusta ;)

Pojan näkemys perheestämme päiväkoti-iässä

Tv-sarja Moderni perhe ottaa mielestäni kivalla tavalla huomioon erilaiset perheet. Siinä käsitellään hykerryttävällä huumorilla kolmen erilaisen perheen iloja ja suruja. Yksi perheistä on perinteinen ydinperhe, toisen muodostaa homopariskunta ja heidän adoptiolapsensa. Kolmas on uusperhe, jossa mies on eläkeikäinen jääräpää ja vaimo nuori ja temperamenttinen latinalaiskaunotar. Ja kaikki nämä kolme perhettä ovat vielä sukua keskenään! Astetta vakavammaksi aiheensa puolesta menee Hävyttömät, jossa kuitenkin on huumorin keinoin otettu esiin kipeä aihe, alkoholismi. Siinä perheessä tosin lapset eivät jää avuttomiksi, vaikka äiti hylkääkin heidät tyttöystävänsä takia ja isä elää omaa, alkoholinhuuruista elämäänsä. 

Tv-perhe ylitse muiden on kuitenkin Simpsonit! Tuo ihanan anarkistinen keltainen porukka on viihdyttänyt jo vuosia omalla tyylillään ja on meidän koko perheen suosikki. Niinpä en ihmetellytkään, kun 11-vuotiaani (kysyttäessä, millainen perhe meillä hänen mielestään on) vastasi: "No sarkastinen perhe tietenkin!".