Hui, vammaisia!

Kun suurin osa ikätovereistani jatkoi lukion jälkeen päättäväisenä jatko-opintoihin, minä pidin välivuoden - tai no, kolme välivuotta - ja etsin itseäni. Tai niin ainakin kuuluu kertoa silloin kun ei ole hajuakaan siitä mitä haluaisi tehdä, eikä tulevaisuus vielä suuremmin stressaa. Päätin siis joutessani tehdä töitä (niitä oli vielä siihen aikaa tarjolla), ja pääsinkin kokeilemaan kaikenlaista.
 
Unohtumattomin kokemus oli kouluavustajan työ erityiskoulussa. Aluksi olin kauhuissani siitä, mihin olin lupautunut. Kun ei ollut kokemusta lapsista eikä varsinkaan kehitysvammaisista lapsista, ajatus heidän kanssaan olemisesta oli outo ja pelottava. Hyvin jännittyneenä siis syksyn ensimmäisenä kouluaamuna olin muun henkilökunnan kanssa vastaanottamassa kouluun saapuvia oppilaita, joita taksit toivat tasaisena virtana. Oppilaita, joilla oli jos jonkinlaisia diagnooseja ja kehityshäiriöitä, yksi kromosomi liikaa tai liian vähän. Miten heidän kanssaan kuuluisi olla? Ja miksi ihmeessä olin ottanut työn vastaan?
 
Pian huomasin, että ennakkoluuloni olivat turhia ja naurettavia. Lapset eivät olleet pelottavia eivätkä säälittäviä, vaan suurin osa pursui positiivista energiaa ja elämänasennetta. Nämä lapset eivät pyydelleet anteeksi olemassaoloaan, vaan osasivat aidosti nauttia elämästään ja hyväksyivät itsensä ja toisensa sellaisina kuin he olivat. Sain enemmän halauksia ja huomionosoituksia kuin milloinkaan aikaisemmin, sillä tunteiden näyttämistä ei ujosteltu. Lapset eivät myöskään epäröineet näyttää huonoja hetkiään, mutta sekin on vain elämää aidoimmillaan.
 
Vaikka lapset olivat koulussa oppimassa ja minä auttamassa heitä, se oli minullekin jonkinlainen opintomatka. Paitsi että sain muistutuksen siitä, että kaikkia ihmisiä pitää kunnioittaa ja kohdella tasavertaisesti, pääsin myös opiskelemaan viittomakielen alkeita. Mikä onnistumisen ilo, kun sain edes vähän kommunikoitua kuulovammaisen lapsen kanssa! Valitettavasti en enää muista kuin osan aakkosista ja - jostain kumman syystä - sen, miten e-pilleri viitotaan.

Viittomakielen aakkoset, jotka joskus osasin.

Puolen vuoden pestistäni on kulunut yli kaksikymmentä vuotta, mutta silti aina välillä mietin, millaisia aikuisia noista lapsista tuli ja mitä heille kuuluu. Toivon, että hekin ovat saaneet toteuttaa unelmiaan niin kuin nämä kuvassa olevat punkkarit. Onnea ja menestystä Pertti Kurikan Nimipäivät!