Hyvällä tavalla hysteerinen

Huoli lapsista ja heidän pärjäämisestään on aina läsnä äitien elämässä. Vaikka ennen lapsia ei olisi ollut erityisen huolehtivainen luonne, jotain muuttuu peruuttamattomasti siinä hetkessä, kun se pieni ja ryppyinen tulokas on puserrettu maailmaan. Siitä alkaa kaiken ilon ja ihmetyksen lisäksi myös loppuiän kestävä huolehtiminen ja vastuun tunne. Painotus sanalla loppuiän.

Kun vauva-ajasta on selvitty, lapsi alkaa liikkua itsenäisemmin. Pieniä haavereita sattuu, ja paras lääke niihin on äidin puhallus ja laastari. Aika helppoa hommaa vielä siinä vaiheessa, näin jälkikäteen voi miettiä. Vähän myöhemmin saa olla sydän kurkussa, että tiputaanko sieltä puusta vai ei.

Ei aikaakaan kun lapsesta kasvaa teini, joka alkaa viettämään yhä enemmän aikaa kavereiden kanssa - ja saa mopokortin. Siinä vaiheessa viimeistään mitataan äidin hysteerisyyden määrä. Nuorelle mopoilu on keino laajentaa ympyröitä ja kokea vapautta, äidille se puolestaan - ainakin aluksi - tietää huolestumista ja valvottuja öitä. Jos mopoilun huumassa kotiintuloaika unohtui, ainakin tämän äidin mielikuvitus ehti jo lietsoa lapselle vaikka minkälaisia karmeita kohtaloita, joihin ei puhallus tai laastari auttaisi. Ja entäs sitten, kun lapsi tulee täysi-ikäiseksi? Vaikka vanhempien määräysvalta loppuu, huolehtiminen ei.

Jotenkin naivisti ajattelin joskus, että kun lapset kasvavat isoiksi ja muuttavat pois kotoa, huolet vähenevät. Ei kai nyt aikuisesta ihmisestä tarvitse huolehtia tai yöuniaan menettää, jos tämä ei ole ollut WhatsAppissa puoleen vuorokauteen tai puhelimeen ei saa yhteyttä? Unettoman yön jälkeen pojalta tulee hymynaamoin varustettu viesti: "Ei hätää, akku oli loppu :D". Siinä vaiheessa melkein nolottaa ja toivoo mielessään, että olisi jättänyt ne huolestuneet viestit puhelimen ja Facebookin kautta lähettämättä. Tai ainakin osan niistä. Jotenkin vain todennäköisemmältä oli vaikuttanut, että poika oli joutunut ryöstetyksi, murhatuksi tai muistinsa menettäneeksi kuin että puhelimen akku oli loppu.

Uskon, että rennoimmillekin äideille sattuu joskus ylilyöntejä - puhumattakaan kaltaisistani tiukkapipoista. Lupasin pojalle yrittää olla vähemmän hössöttävä ja mielestäni olen aika hyvin onnistunutkin. Hyvä ystäväni on kuunnellut äitiystarinoitani huvittuneena. Hänen mielestään vedän kuitenkin ihan hyvin, sillä enhän edes soittanut poliisille! Olen hänen mukaansa "hyvällä tavalla hysteerinen". Itse asiassa se kuulostaa aika kivalta luonnehdinnalta, ja kun tarkemmin ajattelen, niin sellaisiahan me suht normaalit (?) äidit olemme. Ripaus hysteriaa voi joskus olla jopa hyväksi. Ja pieni mahdollisuus on, että lapsetkin sen joskus ymmärtävät.