Yhdeksän henkeä

Olen varma, että kissoilla on ne kuuluisat yhdeksän henkeä. Jos näin ei olisi, kirjoittaisin tämän sijasta parhaillaan muistokirjoitusta Iida-kissastamme. Iidan ensimmäinen henki taisi mennä jo ihan pienenä, kun se joutui jonkun kulkuneuvon tönäisemäksi. Yhden yön valvoimme ja kuuntelimme huolestuneina sen vaivalloista ja pinnallista hengitystä peläten, ettei se elä aamuun. Toisin kuitenkin kävi. Aamuyöllä kuului tuttu kynsien rapina, kun se suuntasi ruokakupille. Kissa oli taas kuin uudestisyntynyt - ja niinhän se tavallaan olikin.
 
Tuo tapaus sai Iidan varomaan liikennettä, ja sen jälkeen se onkin aina katsonut tarkkaan niin oikealle kuin vasemmallekin ennen tien ylittämistä. Siitä voisivat monet ihmisetkin ottaa mallia.
 
Kerran portaillemme ilmestyi litimärkä ja kurainen kissa. Ulkona ei ollut sateista, joten se näytti ihan väärässä paikassa olevalta kulkukissalta. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli Iida. Surkeasta ulkomuodostaan huolimatta se kulki ylväästi saunan lauteille ja yritti pestä itseään. Sen ainoan kerran se on tarvinnut apua peseytymiseen - ja mies laastareita toimenpiteen jälkeen.
 
Koska tyttömäisellä nimellä nolatun kollimme on tarvinnut kynsin hampain pitää kiinni kulmakunnan kingin maineesta, se ei ole välttynyt tappeluilta ja naarmuilta. Joskus se on myös uteliaisuuksissaan joutunut vääriin paikkoihin, kuten lukituksi naapurin autotalliin tai yöksi autoni takapaksiin. On aika hölmistynyt olo, kun kuulee aamulla töihin ajaessaan naukumista ja tajuaa, että salamatkustajana on kissa, jota on pitkin iltaa ja yötä huudeltu ulkoa sisälle ja ihmetelty, missä se on.
 
14-vuotias Iida sairastui äskettäin vakavasti. Ensin se koki hurjan epilepsiakohtauksen. Siitä joten kuten selvittyään todettiin myös kilpirauhasen liikatoiminta. Lääkityksestä huolimatta Iidan kunto alkoi hetkellisen piristymisen jälkeen yhtäkkiä heiketä. Ennen niin sosiaalinen ja ihmisystävällinen kissa hakeutui apeana sänkyjen alle tai kaapin päälle makaamaan, menetti ruokahalunsa ja alkoi stressaantuneena raapimaan itseään. Lääkäriltä saatiin lääkettä haavoihin, ruokahalu parani herkkuruokia tuputtamalla. Apeuteen ei ollut lääkettä, vaan kaveristamme tuli piilotteleva arkajalka, joka ei enää muistanut edes hädän hetkellä käyttää hiekkalaatikkoa.
 
Vaikka kissanpissa sängyssä onkin kätevä tapa saada teinit viikonloppuna ajoissa ylös, oli koko perhe huolissaan. Oliko Iidan aika lopussa? Pitäisikö pikkukaveri päästää kärsimyksistään - kissojen taivaaseen nauttimaan ikuisesta auringonpaisteesta, puihin kiipeilyn riemusta, hiirien jahtaamisesta ja huolettomista kissanpäivistä? Onneksi nuo itkettävät ajatukset voitiin unohtaa, sillä pikkuhiljaa Iidan vointi on parantunut. Ruoka maistuu, tarpeet tehdään vessaan ja kissasta on muutenkin taas tullut hellyydenkipeä kehrääjä.

Tänään otettu kuva. Hieman laihana, mutta nälkäisenä odottamassa herkkupaloja ja silittelyjä.

Uskon, että vielä vähän voimia kerättyään se jo haluaa lähteä ulos tarkistamaan reviirinsä. "Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja", se voi sitten - Mark Twainin sanoin - julistaa kulmakunnan muille nelijalkaisille. Ainakin yksi henki on vielä jäljellä ja siitä on nautittava täysin siemauksin!

Auringonpaisteessa nautiskelua parin kesän takaa.